Hän aikoo sanoa tyttärelleen jotakin, mutta puristaa samalla huulensa yhteen. Miksi vieraan tarvitsisi sitä kuulla ja mitä vieraalla on sen kanssa tekemistä! Ehtii, on kyllin aikaa myöhemminkin. Ei olisi luullut tarvitsevan! Helmille!
Sarkan Nikolain huulet vapisevat. Nyt hänkin voisi puhua, kertoa, kuinka kaikki on alkanut ja millä asteella se nyt on, puhua vaikka oman itsensä kevennykseksi. Hän tuntee itsensä vapautuneeksi ja melkein iloiseksi ja hän luo kysyvän katseen Helmiin, mutta tämä pudistaa päätänsä: ei, ei käy, ei tiedä, mitä siitä seuraisi. Ja Sarkan Niku, tämä tilapäinen renkimies, painaa kylmenneenä ja hammasta purren katseensa maahan.
Saaren äijä kääntyy tupaan päin.
"Minä haen tavarasi ja palkkarahasi."
Ja kun hän tulee takaisin, hän sanoo:
"Jos teillä on jotakin toimitettavaa toisillenne, on teillä vajaa puoli tuntia aikaa. Sillä te ette tule enää koskaan toisianne näkemään."
Sanoo, nyökäyttää päätään kuin tyhjälle, puristaa yhteen ohuet huulensa ja kävelee hitain, verkkaisin askelin päärakennusta kohden.
Sellainen on Juhani, Saaren isäntä.
XV
"Miksen minä saanut sanoa?"