Silloin Helmi tyrskähtää itkuun. Hän nousee ja painaa päänsä Nikun rintaa vasten ja nyyhkii, niinkuin ei koskaan enää saisi siinä nyyhkiä.
"Kun sinun sittenkin, sittenkin täytyy mennä, ja minä jään yksin."
"Enkö minä sanonut, että minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin ja omasta tahdostani. Mutta, Helmi, minä en kadu. Ehkä on parempi näin."
Tyttö nyyhkii yhä eikä voi vastata mitään. Sarkan Nikolai sivelee hänen hiuksiaan ja suutelee hänen huuliaan.
"Älä itke", kuiskaa hän, "kun minä teen työtä ja sinä odotat, kyllä siitä vielä hyvä tulee."
"Kun et sinä vaan minua unohda."
"En kai."
Ja äkillisen päähänpiston valtaamana hän kumartui, painoi päänsä tytön korvalle ja kuiskasi:
"Kuule, Helmi! Me panemme sille nimeksi Nikolai."
Maantie on kova ja kuurainen, mutta syksyinen aurinko paistaa lempeästi ja kirkkaasti. Siinä oli kesäisen rakkauden ensimmäinen vaihe, mutta kas vain, kuinka jalka jaksaakin nousta keveästi ja toivorikkaasti ja suun tienoilla asuu melkein kuin hymyä. Ja reppukin, jossa keväällä ei ollut niin mitään, on käynyt painavaksi maallisesta omaisuudesta.