Kun vellikellot alkavat soida aamiaiselle, on Sarkan Nikolai jo kaukana
Hirvikylän Saaresta. Edessä on tuottavammat työt ja totiset päämäärät.
XVI
"Se nyt on yhtä helvettiä, ettei tämän kokoisessa kaupungissa löydy työtä yhdelle ainoalle miehelle."
Sarkan Nikolai on tämän tapaista ennenkin kokenut ja tuntenut, nyt hän sen tuntee kaksin kerroin raskaammasti, nyt, kun hän työtä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Mutta hänellä on sentään säällinen asunto, ettei hänen tarvitse viettää öitään ulkosalla, ja vaikeaahan se nyttemmin olisikin. Ja rahaakin on vielä jonkun verran jälellä.
Mutta töitä tässä on saatava ja äkkiä sittenkin. Niku syö vain sen verran kuin välttämätöntä on, etteivät vaan rahat kuluisi. Hän käy muodoltaan kalvakkaaksi ja vaatteet näyttävät riippuvan hänen päällään, mutta hän ei hellitä otettaan. Joskus hän aikoo jo siirtyä muualle, mutta miksi mennä merta edemmäs kalaan; eikö täällä ole melkein puoli miljoonaa ihmistä, eikö tänne yksi mies johonkin rakoon mahdu.
Sataa sekaisin lunta ja räntää, viima käy ja vilu tunkee läpi luitten ja ytimien, mutta Sarkan Nikolai ei menetä malttiaan. Hän kulkee satamassa ja työnantajien luona: tässä on mies, ja minä rupean palkasta mihin vaan.
"Eikös se ole Niku?"
"On kyllä, mitä sitten."
Kujien porttikäytävästä on hämärissä sukeltautunut esiin mies ja ojentaa kätensä.
"Et sinä taida minua enää muistaakaan."