Hän laihtuu ja piirteet hänen suunsa tienoilla käyvät kovemmiksi, mutta lompakko täyttyy ja hän tuntee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Tietäähän hän, mitä vasten hän päiviä ja tunteja laskematta on liikkeessä.
Tovereita hänellä ei ole. Tilapäisten tuttavien kanssa voi hän joskus iltakauden istahtaa jossakin kahvilan loukossa ja kuunnella heidän juttujaan, mutta lopultakin jäävät he yhtä vieraiksi hänelle kuin hän heille. Eikä hän siitä erikoisemmin välitäkään, hänen aikansa kuluu kyllä työssä ja yksinäisyydessäkin.
Toisinkin voisi sentään olla. Toveriensa jutuista hän on päässyt käsitykseen siitä, kuinka kaunis ja monivivahteinen ja houkutteleva elämä saattaa olla, ja joskus häneen menee hurja halu seurata mukana ja kokea. Mutta juuri kun ajatus on häntä alkanut kiehtoa, rupeaa se myöskin ellottamaan: elämähän on jo kauneimpana kohdannut hänet hiljaisen Hirvikylän Saaressa ja odottaa häntä edelleenkin. Sitäpaitsi: eikö juuri hän itse ole samanlaisen niin sanotun elämän tulos.
Ja huulet puristuvat entistä tiukemmin yhteen ja kasvojen ilme käy entistäkin totisemmaksi ja suljetummaksi.
* * * * *
Yksi asia, mikä Sarkan Nikolaita vaivaa ja hermostuttaa, on se, että hänen työpaikkansa ovat tilapäisiä, että hänen aina täytyy olla varuillaan ja valmis hakemaan uutta. Kuitenkin pitäisi työn samoin kuin palkan juoksunkin olla katkeamattoman. Tämä menee kyllä vielä aikansa, muutaman kuukauden, mutta sitten ei saa epämääräisyyttä eikä katkelmia esiintyä. Silloin ei nälkä uhkaa häntä yksin, vaan kahta, ehkäpä kolmea.
Niku tuntee väristystä ja autuutta, kun hän ajattelee tätä aikaa, joka ei enää ole niinkään kaukana, mutta hän pakottaa ajatuksensa pysähtymään käsillä oleviin tosiasioihin. Hän ei ole oikeastaan ammattimies millään alalla, joten vakinaisen työn saanti voi käydä hyvinkin tukalaksi. Parhaiten hän ymmärtää puutöitä, joihin oli kasvatuslaitoksella perehtynyt, mutta ne eivät häntä erikoisemmin pysty viehättämään: ainainen liiman katku ja maalin haju, höyläin sihinä ja sorvin surina, ne eivät menneet hänen luontoonsa. Mutta voimakoneiden jyminä, höyryvasaran mojahdukset ja metalli, — ne olivat toista. Niissä oli voimaa ja varmuutta ja korvissakin ne soivat kuin peli ja musiikki. Ala oli hänelle mahdollisimman vieras, mutta hän päätti koettaa. Iltaisin hän otti vapautta tunnin kerrallaan korvatakseen sen varsinaisen työajan päätyttyä.
"Oletteko ennen ollut konepajassa?" kysyi insinööri.
Sarkan Nikolai sai vähintään kymmenennen kerran vastata samaan kysymykseen kieltävästi, ja hän otti jo lakin lähteäkseen.
"Onko teillä sitten erikoisempaa halua juuri konepajaan?" kuului seuraava kysymys.