Laihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä minään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun kasvavat.
Akan täytyi naurahtaa, mutta sai pian entisen vakavuutensa takaisin.
— Kyllä tästä kunnan puoleen on käännyttävä, sanoi hän.
— Eipä ollut apua, kun koetettiin, väitti Anselmi. Onpahan köyhempiäkin.
Ja jonkunlainen hyvämieli kirkasti hänen yksinkertaiset kasvonsa.
— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä linnustamaan. Se apu siitäkin olisi.
— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi. Viisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin niinkuin paremmatkin pari kuukautta.
— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira. Kyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.
Nyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi. Anselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella asetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.
— Minne sinä menet? kysyi akka.