— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se täytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.
Oikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin korkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki hetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi. Mitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä hyvä.
Vihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset käskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!
"— Ja koska on todistettu", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti, "että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä hädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä tarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus, ottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi kanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin asianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta kolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse kärsiä kulunsa."
Asianomaiset saivat käydä ulos.
— Onpa vielä jälellä hovioikeus, sanoo Hietaniemi uhkamielisesti.
— Ja senaatti, säestävät toiset poromiehet.
Anselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella kotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne Pongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.
Mutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut hänenkin kohdalleen.