Tänään tai viimeistään huomenna oli siis Sara-Niilan kohtalo ratkaistava.
Sara-Niila tunsi sen syvästi sielussaan istuessaan siinä tupansa penkillä piippua imeskellen. Hänessä asui raukea, veltostuttava rauha niinkuin sellaisessa, joka raskaasti työtä tehden on täyttänyt velvollisuutensa.
Lapset ärhentelivät hänen ympärillään, naureskelivat, kisailivat ja yltyivät joskus tappelemaankin, mutta viimeksimainittu ei häirinnyt Sara-Niilan suurta rauhaa. Tapelkoot, aikansa tappelevat, minkä tappelevat. Niin on itsekukin penikkana tehnyt.
Kaija, hänen vaimonsa, loddadsham, keitti kahvia lieden ääressä. Hetkisen Sara-Niilan katse viivähti hyväillen hänessä, salaisesti hän toivoi, melkein itsensä tietämättä, että lapset menisivät pihalle, mutta sitten hän taas syventyi piippunsa imemiseen ja tulevan onnensa epämääräiseen aprikoimiseen.
* * * * *
Sara-Niila oli palvellut Erik Eiraa, pororuhtinasta, jo Kaaresuvannossa ja uskollisesti seurannut häntä, kun Erik Eira muutti Kaaresuvannosta Suomeen, Uodsuun. Siitä oli jo toistakymmentä vuotta. Eihän hän, Sara-Niila, koskaan ollut mitään puutettakaan nähnyt, aina oli Erik Eira antanut sen, mitä oli tarvittukin ja joskus vähän enemmänkin. Mikäpäs siinä. Erik Eira oli lappalaisten eittämätön gonagas, kuningas, ja Sara-Niila hänen uskollisin miehensä.
Täällä Suomessa oli hän nainut Pongun Kaijan ja vaikka he olivat olleet avioliitossa vasta kymmenen vuotta, oli lapsia jo seitsemän. Ja sen seitsemännen jälkeen oli Sara-Niila ruvennut miettimään.
— Mitäpä sinä turhia mietiskelet, oli Erik Eira sanonut. Kyllä Ibmel pitää huolen sinun lapsistasi niinkuin sinusta itsestäsikin.
— Niin kai, oli hän, Sara-Niila, vastannut, mutta sittenkin hän oli miettinyt, vaikkakaan järkevä miettiminen ja eteensäkatsominen ei kuulunut hänen luonteensa pohjimmaisiin ominaisuuksiin.
— Katsokaa taivaan lintuja… sanoi pastori.