Tässä ei kuitenkaan auttanut katsella taivaan lintuja. Jos hänen, Sara-Niilan, pää kesken kaikkea kaatuisi, niin kuka silloin pitäisi huolta Kaijasta ja lapsista? Erik Eirako? Kyllä kai, mutta aikansa hänkin. Köyhiksi ne jäisivät, köyhiksi ja osattomiksi, vaikeaa olisi niille vaellus ja lopuksi loppuisi Erik Eirankin kärsivällisyys. Kuka sitä nyt aina auttamaan ja yhä vain auttamaan.
Senvuoksi oli Sara-Niila yksinäisillä retkillään alkanut katsella itselleen uutistalon paikkaa ja lopuksi sellaisen löytänytkin Seeskulkijanojan varrelta. Jollakin tavalla oli hän saanut hankituksi itselleen lehmän, raivannut peltomaata ja tehnyt heinää ojan varrella olevalla luonnonniityllä.
— Kyllä sinusta vielä toimeentuleva mies tulee, Sara-Niila, oli hän itselleen sanonut.
Omalle itselleen hän ei myöntänyt, että näissä hankkeissa olisi ollut ylpeyden henki mukana. Hän oli vain katsonut lastensa etua, omasta puolestaan valvonut, etteivät nämä joutuisi kunnan niskoille. Jo keväällä oli hän pannut uutistalon hakemuspaperit itäpiirin nimismiehen kautta sisälle ja tänään tai huomenna hän odotti katselmusmiehiä. Kuului se insinööri Trampenfelt tulevan, mikäli kirkolta kävijät olivat kertoneet.
* * * * *
Sara-Niila istui siis tupansa penkillä ja mietiskeli. Hän asui sadan sylen päässä Uodsun päärakennuksesta, jonka pääty ja takakartano paistoivat hänen silmiinsä, kun hän vilkasi ikkunasta ulos. Oli jo se hetki, jolloin kesä painuu harmajaksi syksyksi, jolloin sääsket kuolevat kylmyyteen, ja mäkäräiset käyvät esiin toimittamaan ne tehtävät, jotka sääskiltä ovat jääneet tekemättä. Lapset tappelivat yhä. Nuorempi Sara-Niila oli jo antanut sellaisen iskun Sara-Jounille vasten turpaa, että veri juoksi, mutta isä-Niila istui vain imeskellen piippuaan ja tuskin viitsi kohentaa lapsiaan.
— Aja ne kartanolle, sanoi Kaija, hyvin tietäen, ettei hänen ajamisensa mitään auttaisi.
— Menkää kankaalle riitelemään, tiuskahti Niila velvollisuudentuntoisesti ja häristi sormellaan, niinkuin oli nähnyt Mutenian isännän tekevän, mutta mietteitään hän ei voinut keskeyttää.
Hänestä tulee siis Seeskulkijanojan isäntä ja talonsa nimeksi on hän ajatellut Seeskulkijaa. Tästä eteenpäin hän ei enää ole Sara-Niila, vaan Niila Seeskulkija, ja kirkkoherra huutaa kinkerillä: »talokas Nils Seeskulkija. Ja hän astuu esiin, mudin helmat hiukan liehahdellen ja hopeasoljet välkähdellen ja osaa katkismuksensa. Hänellä on valkeasalvoksinen talo, jossa on pirtti ja kaksi kamaria ja kirkolle mennessään poikkeaa Erik Eira hänen luokseen kahville. Kaija tarjoaa kahvia ja juustoa ja poronkieltä ja joskus ryypyn Norjan viinaa, jonka Tunturi-Heikki on Norjasta tuonut.
— Hyvin sinulla onkin, Sara-Niila, sanoo Erik Eira ja antaa lapsille kruunun, jotta isä saisi ostaa heille makeisia kirkolla käydessään.