Mutta Niila Sara ei vastaa mitään, vaan hymyilee ja on tärkeän näköinen, niinkuin Erik Eirakin ja sitten hän käskee Erik Eiran kamariin ja panee grammofoonin soimaan. Hän hankkii samanlaisen grammofoonin kuin se mestari Kylmänenkin, jota on rangaistu varkaudesta ja joka sitten on tullut Lappiin. Sen hän tekee, eikä grammofooni maksa Tromssan Gundersenilla kuin kaksikymmentä kruunua. Grammofooni soittaa "Ihajaan" ja "Kuinka se joki voipi suora olla"; Erik Eira kuuntelee, naureskelee ja hopeasoljet kiiluvat päivänvalossa.
— Kyllä sinulla on, Sara-Niila, on vaan, sanoo hän ja ottaa ryypyn viinaa.
Niinhän hänellä on. Perunamaa kukkii tuossa ikkunan alla, ohrapelto on ojan takana ja tukkimetsä kasvaa, minkä ennättää. Kirkonkirjoissa ei enää sanota: porolappalainen Niila Uulanpoika Sara, vaan kruununuutistalokas Niilo Ollinpoika Seeskulkija.
Näin miettii Sara-Niila, ja hänen sydänalaansa kutittaa aivan kuin putoaisi hän jostain korkealta. Ei ole synnillistä ajatella näin.
* * * * *
Kaija panee kahvin pöytään. Kaijalla on syvät, ruskeat silmät ja pientä alakuloisuutta meiningeissä. Hän kulkee ahkerasti seuroissa ja hänellä on herkkä ja syvä synnintunto.
— Kun sinä et vaan ajattelisi liiaksi niitä maallisia, sanoo hän, vaikka ajatukset liikkuvat samoissa asioissa.
Sara-Niila ei ole erikoisen hanakka seuroissa kulkija, vaikka onkin tullut jonkunlaiseen herätykseen, eivätkä vaimon sanat niin ollen hätkähdytä eivätkä herätä suurempaa vastakaikua. Hän ei siis vielä vastaa mitään, vaan kopahduttaa piippuaan penkinlaitaan ja kävelee hitaasti pöydän ääreen kahville.
Kaija läsähtää seinänvieruspenkille Niilaa vastapäätä ja alkaa vaieten särpiä kahvia. Kun ei Niila vastaa, näkee hän velvollisuudekseen jatkaa..
— Se on niin, että Jumala on ylpeitä vastaan, sanoo hän, niinkuin on seuroissa oppinut. Eihän se mitään, jos hommaa ja puuhaa, mutta jos ahneus ja ylpeyden henki pistävät siihen nokkansa…