— Mutta mistäpä ne viinasaksat näin aikaisin, ajatteli hän sitten.
Keliä ne odottavat. Ei sitä laukussa ansioiksi asti…
Nimismies oli pyytänyt häntä ilmoittamaan viinankuljettajat, mutta mitäpä hän niistä. Vallesmanni pitäköön huolen omistaan ja hän omistaan. Ja kuuluipa nimismiehellekin kelpaavan. Apteekissa joi niin, että nyrkit savessa rypi maantiellä, vaikka kielletty oli… Vahtikoon itse tai pankoon poliisin. Eipä ole ajasta puute…
Koltatkin antoivat itsestään vähän työtä. Ennen olivat satoja poroja vieneet omalle puolelleen ja siellä tappaneet, mutta lienee luonto mennyt senjälkeen, kuin Aatsingin Heikki heistä pahimman ampui. Mitäpäs siitä? Kuka käskee heidän tulla tänne varastamaan leivän ihmisten suusta. — Tosin nytkin joskus särkivät aitaa, mutta siihenpä se jäi. Ei annettu aikaa saada suuria laumoja kokoon.
Ja Eeraan menee hyvän mielen tunne siitä, että tämä on suureksi osaksi hänen ansiotaan.
— Mutta entäpä…
Eeran mieleen juolahtaa ajatus, että se toveri onkin tavannut kolttia. Hän nousi jo pystyyn ja oli tarttua kivääriinsä, mutta malttoi sitten mielensä. Mitäpä nekään näin aikaisin…
Aurinko alkoi jo painua Värriöiden taakse, kun se toinen viimeinkin saapui, hitaasti lönkytellen, laukku selässä, pyssy olalla ja kirves kädessä. Eera oli jo niin tähän jokaviikkoiseen tapaamiseen tottunut, että tuskin viitsi katsettaan nostaa, vaikka odottanutkin oli. Jompikumpi heistä sai näin joka viikon kuluttua istua ja odotella. Ellei hän, niin sitten toinen. Miten sattui. Eikä siinä tavattaessa liikoja kätelty eikä tervehditty.
— Pidin tässä kahvia kuumana, sanoi Eera, kun mies oli tullut kodalle.
Ajattelin, että piankin tulisit, mutta kauanhan sinulta menikin.
— Kauan, vastasi toinen harvakseen ja tarttui kuppiinsa. Sitten siirtyi hän valkean ääreen, istuutui ja täytti astiansa.
— Oli aidassakin vähän korjaamista, sanoi hän sitten.