— Mitähän mutkalainen nyt sanoisi, arveli hän, ja hänen verettömät, ohuet huulensa vetäytyivät nauruun, kun hän ajatteli, ettei Mutkan isännällä enää olisi mitään sanomista. Mutta mutkalainen oli jo haudassa ja Euke oli toisen oma. Vain totiset kuuset ja surisevat sääsket kuulivat Tunturi-Heikin jaakeat, sanoiksi puhjenneet mietteet, kun hän laski rahojaan, kaikki hopeaksi ja kullaksi vaihdettuja.
* * * * *
Niinpä hän muutamana päivänä sitten saapuu Purnun uutistaloon juuri silloin, kun päivä on kuumimmillaan. Hän on ollut saattamassa kirkonkylän toista metsäherraa Lauttaseen, hän on kävellyt neljä peninkulmaa ja on väsynyt.
Pihalla on autiota ja tyhjää, vain sääsket pörräävät ilmassa. Läheinen kuusikko näyttää huokailevan kuumuudessa ja tunturin kivet tuntuvat seisovassa lämmössä hehkuvan.
Tunturi-Heikki käy pirttiin, jossa väki on ruokalevolla. Vain isäntä raoittaa silmiään, kun Heikki käy sisään.
— Heikkikö se siellä? kysyy isäntä.
— Heikki vain, vastaa tulija ja käy istumaan. Isäntä vetää pitkiä henkäyksiä, ennenkuin käy jatkamaan keskustelua.
— Kuuluuko Lauttaseen erikoisia? tiedustelee hän.
— Mitäpä sinne. Entä tännepäin?
Nyt isäntä nousee istumaan ja koputtelee piippuaan penkkiin. Hänellä on tärkeää sanomista, sillä muuten hän ei vaivautuisi istumaan.