— Kylläpä vähän, sanoo hän, puhallellen puhtaaksi piipun vartta.
Mellaan tulee huomenna huutokauppa.
— Häh?
Tunturi-Heikin ilmeettömät silmät pyöristyivät ja hänen ohut sisäänpainunut suunsa jäi puoliavoimeksi.
— Huutokauppa, sanoin minä, jatkaa Purnu tyynesti, sytytellen piippuaan. Se on se Sakeri luottanut niihin akkansa rikkauksiin, juonut ämpärittäin ja ollut päissään, mutta nyt se lopahti. Taisi ne puulaakin vörskotit nyt loppua.
Tunturi-Heikin himmentyneessä tajunnassa herää vähitellen eräitä mielikuvia, jotka kaikki sisältyvät sanaan: Euke. Hän on nyt Heikin mielikuvissa sama Euke kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, huolimatta siitä, että tällä Mellan Eukella on lösöleuka, hampaaton suu ja huolimatta siitä, että hänellä Mellan kanssa on ollut kymmenen lasta. Ja Tunturi-Heikki on joskus luvannut »näyttää. Nyt, kun se „näyttämisen” suuri momentti on tullut, alkaa Heikissä käydä ja samalla kun hänen sormensa alkavat entistä enemmän vavista käy hänen hengityksensä läähättäväksi niinkuin eläimen, joka lähenee himonsa esinettä.
— Lähde sinä minun kanssani Mellaan, sanoo hän Purnulle.
— Kuka sinne nyt, tällaisessa helteessä. Melkein parin peninkulman matka.
— Kyllä minä maksan. Paljonko tahdot?
— Kaksi kymppiä, naurahtaa Purnu.
Mutta vastoin odotusta ei Tunturi-Heikki rupea voivottelemaan. Hän on täysin tyyni ja asiallinen.