— Meidän pitäisi kulkea vähän kiertoteitä, sanoo hän. Saattaa tulla parikin peninkulmaa kierroksia yhteensä.
— Sitten annat viisikymmentä, vastaa Purnu ja ottaa piipun hampaittensa raosta, sillä Heikissä on tällä hetkellä jotakin, jota hän ei ennen ole huomannut.
— Sinä kannat sitten, mitä on kannettavaa? kysyy Heikki.
— No vaikka sinut itsesi kaupantekijäisiksi, jos kerran viisi kymppiä annat, naureskelee Purnu.
Tästä tuli sitten sellainen matka, jota Purnu ei koskaan saattanut unohtaa. Vaaralta vaaralle, tunturilta tunturille sai hän kiivetä Heikin jälessä, milloin rämpiä vellovia soita, milloin kahlata yli viriävän joen.
— En minä tätä kestä, sanoi hän. Ellet anna seitsemääkymmentäviittä, palaan takaisin.
— Saat seitsemänkymmentäviisi, tuoss'on, vastasi Heikki ja jatkoi matkaansa.
Purnun silmät laajenivat ja nyt häneen meni hieno pelko kun hän seurasi
Heikkiä.
Kiveltä kivelle, koivulta toiselle, kuuselta toiselle kävi heidän tiensä. Heikin paikallistuntemus oli erehtymätön, hän näytti olevan tuttava jokaisen puun, jokaisen pensaan, jokaisen kiven kanssa.
— Odota siellä!