Ja aina kun Purnu sai käskyn odottaa, palasi Heikki takaisin milloin tuohirasia, milloin tötterö, milloin soodapurkki täynnä kiiltäviä hopearahoja. Mutta Purnu oli nyt sellaisessa mielentilassa, ettei hän uskaltanut liikoja kysellä. Melkein taikauskoisella pelolla hän seurasi tuon puolihupsun miehen puuhia. Askel askeleelta kävi laukku painavammaksi, rahat helisivät ja painoivat hänen selkäänsä, ja tahtomattaan, näiden muuttuneiden olosuhteiden vallitessa, rupesi hän miettimään, oliko hän ollut Heikille hyvä vai paha. Hän tunsi, että Heikki voisi muodostua joksikin tekijäksi hänen elämässään ja mielihyvin hän totesi, ettei hän koskaan suoraan ollut sanonut Heikille pahaa sanaa, paitsi mitä oli tullut joskus miesroikassa viisasteltua.
— Eiköhän levähdetä vähäsen, ehdotti hän.
— Ei meillä ole sellaiseen aikaa, vastasi Heikki päätään kääntämättä.
Purnu seurasi hikoillen ja hengästyen. Aurinko aleni, puitten varjot autioilla kankailla kävivät pitemmiksi, sääskien surina vaisummaksi, aika kului, mutta Tunturi-Heikki ei väsynyt.
— Mitä sinä oikein ajattelet? tiedusteli Purnu.
— Ajattelen mitä ajattelen.
Itse asiassa Heikki ei ajatellut mitään, hän vain tunsi, että se hetki oli tullut, jolloin hänen vaistonsa, kolmekymmentä vuotta hillityt, saisivat purkautua. Hänestä tuntui, että kaikki oli niinkuin ennen, silloin kun hän Mutkan Euken kanssa joskus kuljeskeli metsissä.
— Näeppäs mies, sanoi hän Oravaaran laella Purnulle. Tuolta näkyy Mella.
— Niin tekee, myönsi Purnu, vaikk'ei kyennyt tajuamaan toisen riemuitsevaa ajatuksenjuoksua.
— Ja sielläkö on huomenna huutokauppa?