— Niin on, vastasi Purnu.
— Ei ole, huudahti Tunturi-Heikki. Kyllä siitä pidetään huoli, ettei ole.
Purnu alkoi vähitellen oivaltaa, mitä Tunturi-Heikillä oli mielessä.
— Sitä Eukeako sinä…? tiedusteli hän arasti.
Mutta Heikki ei vastannut. Viimeinen kätkö oli jo käyty hakemassa ja nuorukaisen notkeudella sujutteli Heikki vaaran rinnettä alas. Hän oli jo päivällä kävellyt useita peninkulmia, nyt hän oli monta tuntia ollut yhtämittaisessa liikkeessä ja hänen sydämensä toiminta alkoi herpautua. Sittenkin hänen ajatuksensa toimivat: Euke oli epäröinyt, Euke ei ollut ollut rohkea, mutta nyt Euke näkee, että olisi kannattanut olla rohkea.
— Eiköhän istuta hiukan? pyytää Purnu toistamiseen.
— Ottaa minullakin hiukan rintaan, vastaa Heikki, mutta onhan meillä aikaa talossa levätä.
Kotvasen kuluttua Heikin kuitenkin täytyy talttua istuutumaan. Sydän takoo kuin vasaralla, ohimot valuvat vettä ja polttavat kuin kuumesairaan, mutta selkää värisyttää vilu.
— Kuule, sanoo hän Purnulle. Jos minulle sattuisi jotakin tulemaan, niin sano, että kaikki rahat ovat Euken.
— Sanotaan, vastaa Purnu yksikantaan.