Tunturi-Heikki miettii hetken.
— Eihän tästä tiedä, virkkaa hän sitten, minusta tuntuu tämä olo niin tukalalta. Mutta sano Eukelle, että jos jää ylijäämää, niin antakoon sinulle viisi- tai kuusisataa tai tuhannen…
Purnu on koko ajan ajatellut itseään, mutta kun hän nyt kuulee sisimpien toivomustensa täyttyvän, ei hän löydä sanoja edes kiittääkseen.
— Minusta on niin mukavaa ajatella, jatkaa Tunturi-Heikki, että teidän penkillänne on aina saanut nukkua rauhassa ja kun on herännyt, on kahviakin joskus annettu…
— Mitäpä tuosta, mutisee Purnu. Kylläpähän sinä…
Sitten molemmat taas jatkavat matkaa, Purnu edellä, Heikki jälessä lyhyin, horjahtelevin askelin.
* * * * *
Pari tuntia jälkeen puolen yön saapuivat molemmat Mellaan. Kukaan talonväestä ei herännyt, mutta miehet hakivat porontaljat allensa, laskeutuivat pitkäkseen ja nukahtivat.
Siltä tilalta ei Tunturi-Heikki, köyhä ja murjottu, koskaan ollut nouseva. Hänen oli suotu kuolla sen läheisyydessä, jota hän nuoruutensa päivinä oli jollakin tavoin rakastanut. Sillä kun emäntä aamulla nousi keittämään kahvia ja Purnu siihen heräsi, ei hän saanut Heikkiä millään keinoin ylös. Kukaan ei siis ollut kuulemassa Heikin viimeisiä sanoja, jos hänellä olisi, sattunut olemaan sellaisia sanottavana, eikä mikään rakastava käsi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan enemmän kuin katsomassa hänen kuolinkamppailuaankaan, jos hänellä joku sellainen oli sattunut olemaan.
— Kuollut se on, pääsi Purnulta.