— Valhetta! kajahti hänen korvansa juuressa.
Eerik Lensman säpsähti ja kalpeni. Mutta ulkona ei ollut ketään. Tuuli vain suhisi koivun latvassa ja oksat hankasivat autiotuvan seinää. Silloin Eerik Lensman muisti, että tämä oli sellainen paikka, jossa sanottiin kummittelevan, sillä tällä jängällä oli aikoinaan moni matkamies saanut surmansa.
Eikä hän päässyt tunnelmastaan minnekään. Matkalla se jo oli alkanut. Hän oli kulkenut kiivaasti, koettaen paeta ajatuksiaan ja lyönyt päänsä puuhun, jonka ukkonen oli lyönyt keskeltä poikki. Hän oli säikähtänyt: Jumalan lyönti. Mutta sitten hän oli naurahtanut — kuinka saattaakin kulkea niin ajatuksissaan ja lyödä päänsä. Perkele!
— Perkele! kajahti metsä.
Silloin oli Eerik Lensman tullut totiseksi. Kristitty mies kiroilee kuin tukinvetäjä.
Kotiin oli vielä kolme peninkulmaa ja Eerik Lensman oli päättänyt yöpyä autiotupaan. Nyt hän oli syönyt ja juonut kahvia ja oli aika käydä levolle.
— Suuria syntisiä olemme me kaikin, huokasi hän, ja hyvinkin armon tarpeessa. Hyvinkin.
Se oli taitavasti ajateltu ja Eerik Lensman nukahti ravitun miehen uneen.
Ulkona tuli pimeä ja nukkuja näki unta Inger-Marian pojasta. Poika oli puettu valkoisiin vaatteisiin ja seisoi Jumalan edessä osoittaen sormellaan Eerik Lensmaniin.
— Tuo se minut tappoi, sanoi poika.