Eerik Lensmanin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut, juosta, mutta jalat eivät kantaneet.
— Tappoi… kertasi hän kauhistuneena mielessään, kylmän hien virratessa pitkin selkää. Tappoi…
— Niin, hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan… Hän luulee olevansa kristitty, mutta on varas, nimesi turhaanlausuja, juoppo, ahne, salakähmäinen, huorimus…
— Ooo…
Eerik Lensman heräsi omaan huutoonsa ja hän aikoi ajatella: Untapa se olikin.
Mutta hän ei saanut aikaa ajatella, sillä oli määrätty, että Eerik Lensman oli heräävä kauhuun. Ensin hän ei muistanut, missä hän oli. Ulkona oli pilkkoisen pimeä, tuli oli hiipunut hiillokseksi, mutta ulkona suhisi ja vonkui, rankkasade pieksi maata ja tuuli puhalteli sisään nurkista, tuon tuostakin herättäen hiilloksessa hehkun, joka katseli häntä kuin tuliset silmät suoraan helvetistä. Ovi tärisi ja ryskyi saranoillaan, aivan kuin joku olisi pyrkinyt sisään ja kuullosti, kuin jokin vihaisesti olisi hangannut tuvan seinää. Silloin Eerik Lensman muisti, että hän on Nirmamellan autiotuvassa, yksin rannattomassa kiveliössä ja ettei kukaan voisi kuulla hänen huutoaan.
— Ehkäpä laantuu, ajatteli hän väkinäisesti.
Mutta ei laantunut. Murhattujen matkamiesten henget olivat kokoontuneet aavoilta ja Nirmamellan kaltioista ja ratsastivat hihkuen ja huokaillen yli jängän, välähdyttäen salamoina pitkiä veitsiä, tuon tuostakin loiskahtaen mättäiden väliin syntyneisiin lammikoihin, taas jyristen karauttaakseen siitä eteenpäin pian palatakseen takaisin.
— Murhaaja, varas, murhaaja, varas… — Eerik Lensman vaipui polvilleen.
Samassa hypähtivät lieden kivet, kuului särkevä jyrähdys, niinkuin koko tupa olisi hajonnut, ovi lennähti seljälleen, ja kaikki esineet tuvassa lensivät vastakkaiselle seinälle.