— Tulee, tulee… auta, auta, huusi Eerik Lensman, suuri poronomistaja ja kristitty mies.
Mutta murhattujen henget pitivät peliään aavalla jängällä, kiirivät tuvan ympärillä, ulvoivat ja hihkuivat ja puhalsivat hyistä ilmaa avoimeen tupaan. Tämä paikka oli sellainen, jossa joskus oli kummitellut, ja Eerik Lensman, rikas mies, oli polvillaan keskellä lattiata, uskaltamatta mennä sulkemaan ovea. Tuuli tarttui tuhkaan ja iennähdytti hehkuvat hiilet kipeninä ympäri tupaa, vaaran rinteellä ryskyivät kaatuvat puut, sade ratisi ja tuuli ulvoi ja lauloi kuin irtipäässyt helvetin henki ja sieltä jostakin kaukaa, rannattomasta pimeydestä, välkähtelivät valkoiset veitset. Eerik Lensman, suuri poromies, oli polvillaan lattialla, kaikki hänen porovarkautensa, hänen juopumuksensa, hänen lankeemuksensa Vesisaaressa ja Inger-Marian likainen, kuoleva lapsi kuvastuivat elävinä ja äsken tapahtuneina hänen silmiensä edessä, ja hän hoki:
— Herra Jeesus, Herra Jeesus!
Kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, takkuinen tukka valui hänen silmilleen ja ristissä olevat kädet vapisivat, kun hän huusi:
— Herra Jeesus, minä tunnustan…
Silloin Eerik Lensman ei enää ollut tekopyhä, sydämensä syvimmässä teki hän epätoivoisia, pyhiä valoja.
Mutta taivaan voimat eivät ottaneet rauetakseen, tuuli vinkui kimeämmin, lähellä oleva puro kohisi, ja Eerik Lensman näki, kuinka suuri, musta koira, jolla oli palavat silmät, hiiviskeli ympäri tupaa ja haukahteli oven kohdalla, tulematta vielä sisään. Silloin hyytyi veri hänen suonissaan, mutta hän keräsi viimeiset voimansa ja meni taaemmaksi. Ikkunan ohi mennessään hän huomasi, kuinka vaaralta jotakin kiiluvaa tuli lähemmäksi. Läpi myrskyn kuuluivat selvästi risahdukset ja tassuttelevat askeleet, hiipivät mutta varmat. Mitään muuta ei näkynyt kuin se kiiluva piste, ilkeä, keltainen, kiiluva piste, jota näkymätön käsi kannatti ja jonka valo näytti leviävän matkan päähän. Puut ryskyivät ja suhisivat, askeleet tassuttelivat ja kiiluva piste välkähteli kohtisuoraan ikkunaan. Kuolemankauhu valtasi Eerik Lensmanin ja jättäen kaikki siihen paikkaan syöksyi hän jängälle.
Ei ollut suuri poromies eikä tunnettu kristitty se Eerik Lensman, joka kauhulla kuunnellen koiran ulvahduksia ja perkeleellistä naurua, juoksi pitkin peninkulmaista, autiota jänkätietä, läpi myrskyn ja läpi sateen, ei se ollut rikas eikä mahtava perintötilallinen ja lautamies, vaan se oli taikauskoinen, syntinen lurjus, joka juoksi henkensä edestä.
Paria minuuttia myöhemmin saapui autiotuvalle matkalla oleva metsäherra laukunkantajineen, huomasi oven olevan auki ja, valaisten tuvan sisustaa sähkötaskulampullaan, hän sanoi:
— Mikäkän piru sekin on ollut, jolle on tullut niin kiire, ettei ole ehtinyt ottamaan lakkiaan eikä laukkuaan mukaansa.