Iivari Aatsinki on kyllä rakastellut tyttöjä kyläpaikoissa ja kirjoitellut muistovärsyjä heidän albumeihinsa, mutta tämän tytön edessä hän tuntee itsensä noloksi ja saamattomaksi. Hänen tekisi mieli lähteä tiehensä, — Joki-Pekan Laurikin pitäisi saada käsiin ja miehet odottavat, — mutta tyttö seisoo vielä aidan takana ja katselee häntä. Kummaa särjenpaistamista.
— Kiitos, sanoo tyttö murtaen hiukan ruotsiksi.
— Ei kestä, vastaa Iivari Aatsinki ja tönäisee lakkiaan.
— Aikookohan se vielä kysyä jotakin, ajattelee hän sitten ja vilkaisee alta kulmain tyttöä.
Tällä hetkellä Iivari Aatsingin sydän alkaa lyödä levottomasti ja epävakaisesti eikä hän voi sitä estää. Hän on kyllä nähnyt paljon tyttöjä, mutta tällaista hän ei ole nähnyt. Eikä niitä nähdäkään muualla kuin postikorttikuvissa ja kaupungin suurten kirjakauppojen ikkunoissa. Aste asteelta Iivari Aatsinki tuntee, että ellei hän oitis lähde, jää hän siihen vielä killistelemään tytön mentyäkin.
Mutta tytön suu alkaa hymyillä, pienet valkoiset hampaat välkähtelevät ja silmiin tulee enemmän loistetta.
— Mikä sinä olet? kysyy hän.
— Minä olen Iivari Aatsinki, vastaa puhuteltu.
— Niin — niin, mutta mikä sinä olet?
— Tukkimies.