Illemmalla, tai oikeammin yöllä, tuotiin viinaa ja Iivari Aatsinki alkoi juoda. Mutta kun hän tunsi rupeavansa päihtymään, heitti hän juomisen kesken ja meni törmille kävelemään.
Jätkä ei voi käsittää sitä seikkaa, että joku lähtee ylimalkaan kävelemään, kävelemään ainoastaan kävelläkseen ilman mitään tarkoitusperää taikka päämäärää. Käveleminen ei sisälly hänen ajatuksenjuoksuunsa huvituksena.
— Sillä on salakätkö jossakin, sanoivat he.
— Tai tyttö.
Mutta näköpiiriin ei tullut mitään salakätköä tai tyttöä. Iivari
Aatsinki vain käveli.
Se oli arvoitus. Ja vielä suuremmaksi tuli arvoitus, kun Iivari
Aatsinki rupesi plankkaamaan ja puleeraamaan itseänsä.
* * * * *
Iivari Aatsinki oli tosiaankin tullut tunteelliseksi. Iltaisin hänellä oli asiaa ylimetsänhoitajan puustellin ohi, mutta sitä tyttöä hän ei nähnyt, ei edes vilahdukseltakaan. Eikähän hän olisi tahtonutkaan muuta kuin nähdä. Puhutellako? Mitä hänellä olisi tytölle sanomista tai tytöllä hänelle? Hullutusta!
Näinä päivinä Iivari Aatsinki ajatteli, että olisi mukava olla metsänhoitaja, nimismies tai joku muu sellainen herra. Mutta hän ei ollut mikään, hän oli vain ryypännyt, vaihtanut kelloja ja naurattanut naisia kylissä. Ja hänen jätkäsielussaan asui tunnelma, ettei tämä kaikki ollut oikein hyvä ja että yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä.
— Hei, Aatsinki, hei! No perrr…