Pomon, ukkoherran, ääni kaikuu yli virran. Iivari Aatsinki näkee, kuinka hän hosuu kädellään, havahtuu ja juoksee rannalle.
— Siellä se nyt taasen torkkuu, kun on nähnyt hameen kuivamassa, kuuluu taas pomon ääni. Puut kasautuvat, käy selvittämässä.
Jos pomo olisi lähempänä, näkisi hän, kuinka värit Iivari Aatsingin kasvoilla vaihtelevat. Hän ei ennätä ottaa venettä, hyppää pölkylle ja antaa mennä myötävirtaan.
Ylimetsänhoitajan taholla väkevä virta yltyy koskeksi. Mutta se on pieni eikä Iivari Aatsinki säikähdä. Ilta on kaunis ja kello lähenee kahdeksatta, hanurinrenkutus ikäänkuin kuuluu luontoon. Antaa mennä vaan.
Rannalla äkkää hän valkoisen olennon. Sen suu ei nyt hymyile, sen kädet puristuvat nyrkkiin, poskilla palaa hieno hehku ja silmät tähtäävät suurina ja totisina laskijaa. Iivari Aatsingin tulee hyvä olla, hänen rintaansa menee lämmin tunne ja tuntuu kuin ei jalka olisi oikein varma. Niin, katsele vaan, tyttö, kun Iivari Aatsinki menee.
Mutta kun hän alkaa selvittää sumaa, rupeaa häntä hävettämään. Tyttö saattoi pitää laskua taidon- ja rohkeudennäytteenä, mutta eihän se ollut mitään. Suurissa koskissa… niin, siellä saattoi katsella häntäkin, Iivari Aatsinkia.
Kun hän toista rantaa palaa majapaikkaansa, huomaa hän, että se tyttö vielä seisoi rannalla, oli vain siirtynyt hiukan ylemmäksi, paikalle, josta hyvin saattoi nähdä kun sumaa purettiin.
Seuraavana päivänä tuli se samainen tyttö suuren herrasväkijoukon kanssa häntä vastaan maantiellä. Eihän häntä koko sakki liikuttanut, mutta kuitenkin hän kernaasti olisi poikennut tienoheen, jos siihen olisi ollut tilaisuutta. Niin, suoraan häntä vastaan ne tulevat ja hän huomaa jo kaukaa, että tyttö on hänet tuntenut. Taas sydän alkaa lyödä ja hän tuntee kätensä vapisevan. Täytyisikö hänen tervehtiä, nostaa lakkia? Kyllä kai, se kai kuuluu tapoihin. Ja hän tervehtii ja hänelle vastataan. Herrasväkikin on joskus mielissään, kun jätkä heitä tervehtii.
— Kuka se oli? supistaan.
— Se oli minun jätkäni, vastaa kaunis, helähtävä ääni.