— Fy, blygs Ebba! torahtaa joku vanhempi naisista.
Näin Iivari Aatsinki saa tietää, että tytön nimi on Ebba ja hän hokee: Ebba, Ebba. Nimi on vähän vaikea ääntää, mutta hän harjoittelee. Heidän yhtiönsä pääpomon nimi on Broberg ja hän opettelee ensiksi sanomaan sen.
Ebba, Ebba…
Kun se rakkaus alkaa ihmistä piinata, niin se sitten teettää niillä kaikenlaisia hulluntöitä.
Nyt roikan pitäisi siirtyä enemmän alajuoksuun ja aamuyöstä olisi lähdettävä. Yöt ovat vielä aivan kirkkaat, vaikka aurinko hetkeksi laskeekin ja luonto alkaa olla vehmaimmillaan. Siitä huolimatta on kuitenkin varma ennakkotunne siitä, että kauneinta aikaa ollaan juuri sivuuttamassa ja että siitä on täysin siemauksin nautittava, jos ylimalkaan aikoo jotakin nauttia, sillä nyt aletaan kallistua sitä aikaa kohden, jolloin syksy häämöittää esiin.
Iivari Aatsinki on vahdissa koskenniskalla ja hän ajattelee, että huomenna siis on lähdettävä. Sehän nyt ei ole mitään. Kun on lähdettävä, niin on. Selvä juttu.
Tuota tyttöä, joka kai nyt nukkuu uutimien takana valkoisessa talossa, tyttöä, joka oli niin kaunis ja jonka iho tuoksui niinkuin vastapuhjenneen ruusun, ei hän siis koskaan enää tulisi näkemään. Iivari Aatsingista tuntuu silloin niinkuin tulisi kurkkuun esteitä, joita hän lakkaamatta saa niellä, ja valtatunteeksi hänessä kehittyy kaiho.
Eihän hän häneltä mitään tahtoisi, katselisi vain vielä kerran, jos se suinkin olisi mahdollista. Ei hän tahtoisi edes puhutellakaan.
Mies kulkee siinä vahtipaikallaan edes ja takaisin, edes ja takaisin, ja hänen silmänsä tähtäävät kiinteästi valkoista taloa, joka siintää puitten takana.
Tukit soluvat verkalleen kohti päämääräänsä, jymähtävät toisiaan vasten antaen kumahtavan äänen, erkanevat sitten taas ja soluvat. Harvaa niiden tulo nyt tällä kertaa onkin.