Tyttö on tullut aivan aidan taakse, mutta suu ei vetäydy hymyyn ja silmissä on sama, totinen ilme.
Kuljeksivan jätkän on hyvä olla. Taasen se puhuttelee häntä. Hän unohtaa kaiken muun ja muistaa vain sen, että tuo ilmestys tuolla toisella puolen aitaa puhuttelee häntä. Mutta hän ei osaa valehdella.
— Tulin vain muuten tähän, vastaa hän. Me kun lähdemme aamuyöstä.
— Miksi sinä tulit?
Iivari Aatsinki painaa päänsä alas ja jää pitkäksi aikaa vastauksen velkaa. Hän tuntee, kuinka hän punastuu ja kuinka huulet vavahtavat ja tietää, että tyttö huomaa sen.
— Tulin vain siksi, vastaa hän, että olin tässä kerran aikaisemminkin. Minä olisin vain aikani seisonut ja sitten mennyt. Mitään muuta tarkoitusta minulla ei ollut, ei yhtään mitään muuta.
Joelta alkaa kuulua huutoa ja hoilausta, Iivari Aatsinki käy valkeaksi kuin palttina ja havahtuu.
— Minun takianiko sinä tulit?
Tytön silmiin näyttävät nousevan vedet ja hänen metallinkirkas äänensä värähtää hiukan.
— Niin, neiti, antakaa se anteeksi.