Iivari Aatsingille, jota jokapäiväisessä keskustelussa sanotaan jätkäksi, juipiksi, sutkiksi ja milloin miksikin, ojennetaan pieni, valkea käsi, joka on kuin lapsen käsi, mutta hän ei uskalla siihen heti tarttua.
— Ota se ja suutele sitä.
Nyt tytön silmissä todellakin välkkyvät kirkkaat kyynelhelmet ja hänen povensa värähtelee. Hän kirjoittaa uuden nimen voittojensa kirjaan Pohjolan valoisassa kesätyössä, mutta tuo jätkä tuossa: eiköhän se sittenkin ole yksi suurimpia ja samalla vaatimattomimpia voittoja.
Iivari Aatsinki ei näe eikä kuule mitään. Hän tarttuu käteen ja painaa sille huulensa ja hän tuntee ja tietää, että tämä on ja tulee olemaan ainoanlaatuinen solmu hänen elämänsä langassa. Mutta siihen suudelmaan ei liity mitään voiton hekumaa, ainoastaan nöyryyttä, rajatonta nöyryyttä ja kiitollisuutta. Hän tuntisi olevansa valmis juoksemaan vaikka suoraan kuolemaan tuon samaisen käden viittauksesta.
Huudot joella yltyvät, kuuluu kirveiden kalsketta, kiroilemista ja viimein voimakas räjähdys.
Iivari Aatsinki päästää käden irti ja minuutin hän vielä katsoo naista, jonka huulille on noussut ohut, hyvin ohut hymy. Hetkiseksi vielä hänen sydämensä hulvahtaa täyteen lämpöä, sitten hän heilauttaa lakkiaan ja juoksee tiehensä kuin takaa-ajettu.
— Hyvästi, sanoo tyttö.
* * * * *
Velvollisuuksistaan hairahtunut jätkä juoksee pitkin törmää kuin henkensä edestä. Joella huudellaan ja soudellaan edestakaisin, pomojen äänet voittavat veden pauhun koskenniskassa, tukkipatoutumien kimpussa häärää miehiä.
— Nyt se piru tulee, huudetaan joelta, kun Iivari Aatsinki huomataan.