— Huomenna tili kouraan ja mars kävelemään, kuuluu ukkoherran asiallinen ääni. Jos pääset silläkään.
— Mitä s—naa sinä meinasit Aatsinki, huutaa kolmas. Nyt saa koko roikka olla liikkeessä sinun takiasi.
Iivari Aatsinki ei koeta puolustella itseään. Hän työntää pölkyn vesille ja aikaa meloa keskijoelle.
— Älä tule pölkyllä, siinä käy saakelinmoinen virta…
Mutta Iivari Aatsinki ei näy kuulevan taikka ei ole kuulevinaan. Virta sortaa hänen vaapperaa kulkuneuvoaan, mutta hän ponnistelee vastaan ja koettaa päästä keskimmäiselle ruuhkalle. Jos hän sen saa lauaistuksi, ei muuta voida hänen viakseen lukea.
— Sekaan sinä menet, karjuu joku. Odota!
Iivari Aatsingilla ei enää ole aikaa odottaa. Tukit pakkautuvat päälle ja hänellä on täysi työ pitää huoli siitä, että säilyttää henkensä. Mutta siellä, missä koski alkaa niellä, irtautui puunkuori hänen jalkainsa alla ja hän horjahti.
— Nyt se perk… meni!
Hairahtunut jätkä oli todellakin mennyt sekaan. Kuului vain pieni molskahdus, sekunnin näkyi käsi haparoivan tyhjää ilmaa, sitten ei Iivari Aatsingista näkynyt eikä kuulunut mitään.
Mitäpä siitä. Jätkiä on niin paljon ja hukkumisia tapahtuu kesän mittaan niin paljon, ettei niistä kaikista jouda kirjaa pitämään. Mutta varmasti Iivari Aatsingin kohtalo olisi, ellei muuta, niin ainakin lykkäytynyt tuonnemmaksi, ellei hän olisi heittäytynyt niin riivatun tunteelliseksi. Tunteellisuus ei sovi miehelle, kaikkein vähimmän jätkälle.