Jos joku olisi sattunut olemaan ylimetsänhoitajan puutarha-aidan luona silloin kun Iivari Aatsinki suistui sekaan, olisi hän nähnyt, kuinka muuan kaunis kaupunkilaisnainen parahti ja kätki päänsä käsiinsä. Mutta tuskin paatuneinkaan nainen voi olla parahtamatta, kun näkee ihmisen hukkuvan. Tämä nainen oli kuitenkin synkkä monta päivää ja kun kuukauden kuluttua löydettiin kosken alta muutaman hukkuneen jätkän ruumis, joka haudattiin pitäjän kirkkomaan laitaan, vei tämä nainen kukkavihkon hänen haudalleen. Kuitenkin niin, ettei kukaan nähnyt.
HAUTAUSMAALLA
Kuumana kesäpäivänä kuljeskelimme me, ystäväni Kaarle Malm ja minä, pikkukaupungin varjoisalla hautausmaalla ja istahdimme korkean ja jyhkeän hautapatsaan viereen asetetulle penkille.
Här hvilar Commercerådet och Riddaren Gustaf Henrik Pasenius S luin minä ajatuksettomasti, vaikka jonkunlaisella hartaudella, niinkuin hautapatsaskirjoituksia tavallisesti luetaan, ja hiukan alempana:
Gåfvan gick glad från gifmilda handen, lätt från hans läppar lidandets tröst.
— Kotikaupunkiasi merkkimiehiä? kysäisin sitten kääntyen ystäväni puoleen.
— Pasenius-suvun loistavin ja merkillisin ilmiö, vastasi hän nyökäyttäen päätään.
Sitten hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Suvituuli huokailee hiljaa ja lempeästi kalmiston puiden latvoissa, yksinäinen nainen työntää lastenvaunuja pitkin käytävää, pieni rakkikoira juoksee ohitsemme, kääntyy takaisin, nuuskii meitä ja jatkaa sitten matkaansa, jossakin kaukana viheltää rautatieveturi ja tuolla puiden takana torkkuu pieni, idyllinen, valkoinen kaupunki, jonka kaduilla aamuisin ja iltaisin saattoi nähdä lehmien rauhallisesti käyskentelevän.
— Yksi kaupunkimme luojia, jatkaa ystäväni, oltuaan pitkän ajan ääneti. Tuo suuri, musta möhkäle tuolla on hänen isänsä, porvari Jonas Paseniuksen hautapatsas ja tuo laakea muistokivi tuossa hänen veljensä, merikapteeni Friederich Paseniuksen, poikamiehen, jonka kätköistä kerrotaan löytyneen kolmattakymmentätuhatta intialaista ja hollantilaista kultarahaa. Tuo harmaja, lahoamistilassa oleva patsas, josta teksti on kulunut pois, on taas hänen isoisänsä, talollisen Mathias Johanneksenpoika Pasasen, eli niinkuin siinä aikoinaan luettiin: Basasen, näkyväinen muistomerkki. Muistan, kuinka koulupoikana pelonsekaisella kunnioituksella katselin noita patsaita ja johdattelin mieleeni juttuja, joita ihmiset kertoivat heistä, jotka lepäsivät viimeistä untaan niiden alla. Ihmeellinen sekoitus totta ja mielikuvitusta, kaunis ja ruma sulautuneena sekavaksi, eroittamattomaksi vyyhdeksi. Ja tämä pieni, valkoinen, marmorienkelien koristama patsas: Sofie Pasenius, kauppaneuvos Paseniuksen silloinen ainoa tytär, joka kuoli kauniista, onnettomasta rakkaudesta. Siitä voisi kertoa pitkän jutun, mutta sehän ei kuulu asiaan ja sitäpaitsi kauppaneuvos Paseniukselle siunattiin kaksi muuta tytärtä, jotka joutuivat säädynmukaisiin naimisiin. Takanasi on mahtavien kivikuulien reunustama, solakka obeliski. Siihenkin liittyy pieni, murheellinen tarina, sillä sen alla nukkuu kauppaneuvos Paseniuksen ikäjärjestyksessä toinen poika, tykkiväen aliluutnantti Matti Heikki Pasanen. Alkuaan hän tietysti oli Matts Henrik Pasenius ja kai hänestä oli aiottukin jotakin muuta kuin tykkiväen luutnanttia. Aikoinaan hän herätti suurta huomiota kaupungissamme, häntä pidettiin hurjapäänä ja suvun surunlapsena, mutta sittenkin ovat kaikki sympatiani hänen puolellaan. Ehkä hänessä oli tarpeettoman paljon uhkamielisyyttä, mutta hänessä oli kuitenkin ryhtiä ja tarmoa ja jos hän olisi saanut elää, olisi hän ollut ainoa, joka olisi kyennyt pitämään sukua ja sen mainetta yllä. Hän oli viimeinen oikea Pasenius. Niin kuuluu ukko itsekin täysijärkisinä hetkinään kyyneleet silmissä vakuuttaneen. Mutta hän kulki omia teitään, maksettiin jollakin tavoin erilleen pesästä ja jätti jälkeensä lesken, syntyisin Kinnunen, joka sittemmin otti jonkun Solstjernan tai Himmelstrålen. Sellainen on maailman meno.
— Sinä sanoit jotakin täysijärkisistä hetkistä? keskeytin minä.