— Niin — ikävä kyllä, sillä kernaimmin olisin omasta puolestani suonut ukon kuolevan vaikka sinäkin, minä hän oli elänyt, suurena saiturina kuin mielipuoli-raukkana, olkoonpa, että jälkeenjääneet keikailevat yksin hänen kuolemallaankin.
— Nykyiset Paseniukset siis…
Kaarle Malm naurahti surunvoittoisesti.
— Varjoja, jos edes sitäkään, sanoi hän. Heikon heikkoja jäljennöksiä, toimettomia, tasaisesti köyhtyviä, ellei joku saa heitä petetyksi, suvun maineella kerskuvia, edessä asianmukaisesti kunnioitettuja, takanapäin naurettuja… Mutta, kuten sanottu, sellainenhan on maailman meno.
— Katso, jatkoi hän tuokion kuluttua, me olemme täällä puolentoista vuosisataa eläneet Paseniusten merkeissä. Mitä täällä ennen oli? Pientä kaupankäyntiä ympäröivän maakunnan kanssa. Pientä merenkulkua, pientä rihkamakauppaa. Sitten ajelee jonakin kauniina päivänä kaupungin turulle varakas ja rahanhimoinen talonpoika Matti Pasanen puolikasvuisen Joonaksensa kera, katselee ympärilleen ja huomaa, että täällä voisi ansaita enemmältäkin rahaa. Ikivanha tarina uudistuu uudessa muodossa. Minkä Matti Pasanen alkaa, sitä jatkaa raatimies Jonas Pasenius, ostaa halvalla, myy kalliista, rakentaa laivoja ja rikastuu. Vastoinkäymiset kohtaavat, mutta Jonas Pasenius on rautainen mies, hän musertaa esteet ja hänen sanotaan olevan liitossa pirun kanssa. Luonnollisesti. Veistämöitä rakennetaan, puutavaraliikettä laajennetaan ja ennenkuin oikein ennätetään huomatakaan, on koko kaupunki tavalla tai toisella riippuvainen Jonas Paseniuksesta. Unohdetaan, että hän aikoinaan isänsä voikuormaa ajellen on tullut kaupunkiin, hänen harvoja sanojaan kuunnellaan henkeä pidätellen, häntä ympäröi suuri salaperäisyys ja yksinpä hänen valkoista, rapattua, pitkillä ikkunariveillä varustettua taloaan torin varrella katsellaan hienolla pelolla. — Siinä asuu raatimies Pasenius rautaisten arkkujensa keskellä, jotka ovat rahaa täynnä; aaveet ja kyöpelit kuljeskelevat rapatun talon ullakoilla, vaatien takaisin vääryydellä otettuja rahoja, öisin kuuluu huokauksia kartanolta… Ah, Jonas Pasenius, jos joku olisi uskaltanut sinulle kertoa kaiken sen, mitä sinusta juteltiin, varmaankin olisit kirjuriesi selän takana naureskellut, mutta nyt oli jo kaupunki täynnä sinun merimiehiäsi, sinun kippareitasi, ja sinun työmiehiäsi, ja yksinäinen tervanpolttajakin kaukaisella salolla ajatteli peljäten ja vavisten sinun noteerauksiasi. "Kolmannes rahassa, kaikki muu tavarassa", toitottivat käskyläisesi asiallisesti tavaraintuojille. Jonas Paseniuksen talossa ei tunnettu sääliä eikä armoa, mutta kaupunki eli ja kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.
Täysi-ikäisinä astuivat sitten ohjaksiin Fredrik ja Gustaf Henrik Pasenius. Heidän lapsuudestaan ei tiedetä mitään, joku on heidät nähnyt, jollakulla on ollut onni puhutellakin heitä, Fredrik on joskus ryypännyt pormestarin ja raatimiesten kanssa, mutta he ovat — vain Jonas Paseniuksen poikia. Paitsi isänsä ja isoisänsä kovuutta, olivat he perineet muutakin, sivistystä. Mistä se oli saatu ja millä tavalla, sitä ei syrjäinen osaa mennä selittämään. Kaupunki kukoisti niinkuin ennenkin, liikkeet laajenivat, ihmiset vaurastuivat tahtoen tai tahtomattaan toisten köyhtyessä tai kukistuessa, kaiken yllä lepäsi Paseniusten henki. Fredrik Pasenius lausui kuolinvuoteellaan toivomuksen, että veli perintövaroista rakentaisi kaupungille uuden kirkon, mutta Gustaf Henrik rakensi telakan. Taksoituslautakunta asetti Gustaf Henrikin maksettavaksi tuhansia veroäyrejä, mutta Gustaf Henrik selitti, että ellei verotaakkaa jaeta tasaisemmin, muuttaa hän maaseurakuntaan ja kaupunkilaiset saavat veroittaa toisiaan niin paljon kuin huvittaa. Kaupunki taipui, Gustaf Pasenius oli kaiken a ja o. Mutta vähitellen suuri Pasenius tuli vanhaksi ja hänen lapsensa varttuivat.
Kun kuolema alkoi lähestyä, kasvoi Gustaf Paseniukselle se, mitä hänellä ei ennen ollut, nimittäin sydän. Köyhät oli ajettu pois hänen oveltaan, rammat eroitettu hänen toimistaan. Suurelle Paseniukselle tuli katumus, hän teki pieniä lahjoituksia ja suunnitteli suuria.
"Ukko on hullu", sanoivat hänen lapsensa.
Kaupungin raastuvanoikeus kokoontui ja koska pienistä Paseniuksista kuitenkin kerran oli tuleva suuria, julisti se kauppaneuvos Paseniuksen holhouksenalaiseksi. Silloin eivät nuoret Paseniukset enää mahtuneet asumaan Paseniusten vanhassa, rapatussa talossa, vaan olivat rakennuttaneet itselleen uudenaikaiset palatsit, ajoivat automobiileilla, pitivät vieraspitoja ja muodostivat isiensä liikkeen yhtiöksi, jonka osakkeet he möivät muille saadakseen itse olla rauhassa. Toisista kaupungeista alkoi tulla suurivatsaisia, punakoita liikemiehiä komeine rouvineen ja heitä sanottiin tirehtööreiksi, johtajiksi ja prokuristeiksi. Paseniusten henki oli enää vain kaukainen varjo, ja ukko Paseniuksen sanotaan itkeneen rapatussa talossaan.
Varhaisimmilta kouluvuosiltani muistan vanhan, käppyräisen ukon, jolla oli läpitunkeva katse, tarmokas, suuri leuka, tiukkaan yhteenpuristetut huulet, mutta ääni epävarma ja värähtelevä. Jotkut kiusasivat häntä ja kärkkyivät häneltä viittä penniä.