Nyt on tosiaankin vielä varhainen aamuhetki, mutta isäntä ilmestyy paitahihasillaan kuistin ovelle, pysähtyy siihen hetkiseksi, kyhnäisee hiukan ohimoaan ja kävelee sitten keskelle pihaa. Aurinko paahtaa hänen punaista, paksua niskaansa sekä leveää selkäänsä, ja isäntä seisoo siinä tarkastellen herkeämättä tallin ovea ja kuunnellen kavioiden polkaisuja sementtilattiata vasten, astuu askeleen tallia kohden, mutta näkyy sitten muuttavan päätöksensä ja pysähtyy paikalleen. Siinä hän taas seisoo pitkän kotvan, kunnes verkalleen kääntyy ympäri ja kävelee portista ulos maantien poikki järvelle käsin.
Isännän suurta sunnuntairauhaa ei häiritse se, että hän huomaa tuoreita polkupyöränjälkiä palvelustyttöjen luhdin porraspäässä. Heillä on käynyt yöjalkaisia, mutta olkoon, niistä nyt ei näy pääsevän. Kylläpähän ehtii sitten viikon varrella sanoa ja tällä kertaa kai on sanottava niin että uskovat pitemmän ajan.
Tytön kasvot ilmestyvät luhdin ovelle, mutta vetäytyvät nopeasti takaisin nähdessään isännän. Vasta kun isäntä jatkaa matkaansa järven rannalle, kapaisee tyttö maantien poikki tupaan.
Isäntä ei pidä kiirettä. Hänen kätensä koettelee ohimennessä rukiin tähkiä ja riihien kohdalla hän seisahtuu ja työntää lattian alle esiinpistävät varstat.
Lähimökkien ja torppien savupiipuista alkaa ja nousta sauhu ja sen näkeminen lisää isännän tyytyväisyydentunnetta. Hän ei rupea itsekseen erittelemään, mistä se johtuu, mutta hän ei kerta kaikkiaan välitä siitä, että pyhäpäivinäkään lojutaan puolille päivin. Niin kauan kuin hän ajassa taaksepäin muistaa, on hän joka aamu kuullut kuudenlyönnin.
Järven rannalla olevassa aitauksessa on hänen paras oriinsa, jonka hän on varsasta asti itse kasvattanut, juoksijana ja siitoseläimenä laajalti kuulu. Isäntä on suuri hevosmies ja kaikki hänen hevosensa, työkonitkin, ovat tunnettuja hyvyydestään, mutta tätä hevosta ajattelee isäntä erikoisella rakkaudella. Hän nojautuu aitaa vasten, katselee aikansa somia liikkeitä, houkuttelee sen sitten luokseen, taputtelee kaulalle ja antaa leipää kädestään. Hänelle on tarjottu siitä kolmeakymmentätuhatta, mutta hän on vastannut, ettei ole pienen rahan tarvetta.
Niinkuin ei olekaan. Ei pienen eikä suuren. Isäntään menee suuri tyytyväisyys, kun hän pysähtyy ajattelemaan, ettei hänen, eikä hänen isänsä, eikä hänen isoisänsäkään koskaan ole tarvinnut pyytää toiselta mitään. Antamassa on kyllä aina saanut olla, mutta pyytää ei ole tarvinnut.
Tämä kaikki on tuonut sukuun suuren varmuuden. He ovat vuosikymmeniä hoitaneet kunnan asioita niinkuin omiaan eikä kenenkään päähän ole pälkähtänyt ruveta heitä mestaroimaan. Silloin tällöin on tosin pulpahtanut esiin joku, joka on tahtonut olla muita edistysmielisempi, mutta hän on jäänyt siihen, mistä oli aloittanutkin. Vain joskus isäntä oli tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla vihamiehiä.
Suurin piirtein ei isäntää liikuta, mitä hänestä kunnassa puhutaan tai jätetään puhumatta. Hän vaistoaa olevansa asemassa, johon eivät puheet pysty, ja tietää, ettei hänen kunniansa riipu nuppineulan varassa. Jos ovat puhuakseen, niin puhukoot.
Aurinko on ehtinyt korkeammalle. Isäntä suuntaa taas vitkalleen kulkunsa taloaan kohti. Jonkunlaisella mielihyvällä hän katselee valkoisena hohtavaa päärakennusta ja syvimmällä hänen tajunnassaan asuu tietoisuus siitä, että muutkin, herrat ja talonpojat, katselevat sitä hiljaisella kunnioituksella. Siinä on toinenkin sukupolvi saanut tehdä työtä ja hikoilla, ennenkuin valkoinen talo ja sen ympäristö ovat tulleet sellaisiksi kuin ne nyt ovat.