* * * * *
Maantiellä isännän suuri sunnuntairauha hiukan häiriintyy ja mietteet saavat pienen sysäyksen sivultapäin. Isäntä ei erikoisesti harrasta keskustelua asiallisista asioista sunnuntaisin. Ei asioista eikä juuri muustakaan.
— Huomenta, sanoo maantiellä seisova mies, joka nähtävästi on odottanut isäntää.
— Huomenta.
Isäntä hiukan viivyttelee vastausta, mutta se on hänen tapansa. Sitten hän pysähtyy ja antaa katseensa harhailla pitkin maantietä pysähdyttäen sen viimein etäältä näkyvään kansakoulun ikkunattomaan päätyyn, huomattuaan ensin, että koulun veräjä on rempallaan ja ulkohuoneitten ovet auki. Hänellä ei ole kiirettä keskustelun alkamiseen. Hyvin tuntien odottajan, tietää hän, että se viriäisi itsestään ja hän tunsi jo ennakolta kaukaista mieliharmia tajutessaan, että hänen täytyy vastata kieltävästi. Hän tuntee, että hänen sunnuntaileponsa tulee jollakin tavalla saatetuksi pois tolaltaan.
— Tuli tässä vähän aikaisin lähdettyä liikkeelle, kun olisi vähän asiantapaista ja pitäisi aamuksi ennättää naapuripitäjän kirkolle, aloittaa toinen sulavasti ja suurella tottumuksella.
Toisen hyvä puhelahja ei vaikuta isäntään virkistävästi. Se vaikuttaa häneen ikäänkuin jollakin tavalla pakoittavasti ja häiritsee hänen virettänsä.
— Jaa, vastaa hän yksikantaan kääntämättä katsettaan.
— Olisi tässä hiukan rahantarvetta, kun pitäisi mennä korkoja ja lyhennyksiä maksamaan ja sairauttakin on sattunut.
Isäntä kuulee toisen isännän sanat, mutta ne eivät millään tavalla syövy hänen tajuntaansa. Hiljaa alkaa hänen aivoissaan kehittyä ajatus, että hän jo ennenkin on lainannut tuolle toiselle, joka on jatkuvassa rahantarpeessa ja että se ajan pitkään voisi käydä vaaralliseksi.