— Mm… Mutta kun sitä lainaa lainan päälle… Olisit edes tullut arkina.
— Minä kun odotin rahaa postissa iltaan asti ja kun ei tullut, tuli hätä käteen.
Isäntä näki, että toinen antoi tulla hätävaleen ja jos hän olisi seurannut ensimmäistä päähänpistoansa, olisi hän kysynyt: "Mistä sinä niitä oikein odotit?" Mutta itse asiassa hänelle toisen tarpeet ovat yhtäkaikkiset, eikä hän kuulu niihin, jotka kiusaavat heikompaansa. Hänelle tuottaa toisen läsnäolo pientä, tuskin tunnettavaa vastenmielisyyttä, eikä hän voi torjua itsestään ajatusta, että tuo tuossa uuden kunnallislain mukaan äänestää yhtä monella äänellä kuin hänkin — yhdellä. Koko ajatus tuntuu hänestä uskomattomalta ja naurettavalta. Hän tässä ja tuo tuossa ja Istan Erkki — kaikki yhdenveroisia. Yksikamarisuuden jälkeen ovat kaikki asiat tallustelleet pientä lehmän käyntiä päin hongikkoa.
— Sinäkö sen sitten varmasti maksaisit syksyllä? kysyy hän.
— Joo, vastaa pyytäjä kerkeästi.
Isännän suu vetäytyy taas vihellysasentoon, hän pistää kädet housujensa taskuun ja ottaa lyhyen askeleen pihaan päin.
— Paljonko sinulla olikaan sitä entistä velkaa?
Toinen vastaa, että nelisentuhatta, mutta vastaus menee ohi isännän korvan.
Aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin, pihan poikki kannetaan maitoastioita, lievä navetan tuoksu kantautuu maantielle saakka. Isännän katse viivähtää hiukan ylpeänä kiviseinissä — ne ovat hänen työtään — ja hän aikoo mennä katsomaan, kuinka karja on ruokittu, mutta muistaa samalla, että hänellä on pieni seikka selvitettävänä tuon toisen kanssa. Nyt, kun hän aikansa on katsellut kättensä töitä, on hän tullut siihen vireeseen, ettei oikein kehtaa kieltää toiselta pyytämäänsä.
— Tuhannen markkaa minulta liikenisi, sanoo hän äkisti.