Luutnantti Popoffin kasvoille on noussut tumma puna ja hänen silmänsä välähtävät, mutta sitten hän voittaa itsensä ja vastaa:
— Neiti erehty, paljon erehty… A mine selittämäs…
— En minä kuitenkaan ymmärrä…
Kukaan ei pyytänyt luutnantti Popoffia seuraamaan, mutta hän seurasi kuitenkin. Hän pani kaiken puhetaitonsa liikkeelle ja tuon tuostakin hän yritti laskea kätensä Sannin kädelle. Vastaantulevat katselivat suu auki ja Sanni puolestaan tuijotti tiukasti maantietä. Mutta Hyypän hauta on kaukana metsän syvyydessä. Muilun pihasta lasketaan sinne olevan peninkulma.
Tähän oikeastaan loppuu kertomuksemme. Sanni palasi hiukan jälkeen puolen yön yksin niinkuin oli lähtenytkin. Kukaan ei nähnyt, että hänen kätensä tärisi niinkuin vilutautisen, kun hän asetti avainta reikään, eikä kuullut, että hänen askeleensa horjahtelivat, kun hän meni kamariinsa.
Hiukkaista myöhemmin herätettiin Muilun isäntä ja emäntä. Kallen Tiila,
Hyypän torpan asujain, tuli kamariin inisten ja polvet loukkua lyöden.
— Herra Jeesus… valitti hän, pyyhkien silmiään esiliinaan… Sanni se oli, itse näin ikkunasta… Sotaherran kanssa tuli, hetken kävelivät siinä reunalla, ja sitten se pukkasi, Sanni pukkasi… molskahdus vain kuului niinkuin helvetistä…
— Näitkö varmasti? kysyy muilulainen.
— Omin silmin näin, itki akka. Ja sitten sotaherra katosi…
— Valehtelet! sanoo muilulainen ja lyö nyrkin pöytään. Ja tätä sinä et rumpaakaan ympäri pitäjää tai ikävä tulee olo, saatana vie!