Muilun pimeys on vaikuttanut "talollakin" painostavasti ja innostusta poistavasti. On niinkuin Muilun pimeiden ikkunain uutimien takaa katselisi kylmä ja hiukan ivallinen totuus. Jaska huomaa, ettei hänen varoitustaan tarvita.
— Pitäisi mennä ottamaan selville, mitä siellä oikein on tekeillä, sanoo Reenin Mikko, päällikkö.
— Mene itse, per…
Siellä, tien toisella puolen, sadan sylen päässä, toljottavat Muilun neljätoista pimeää ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa saattaa olla kivääri. Mene sinne sitten haravoimaan.
Seinäkello lyö kahdeksaa.
Ryssät oljentelevat pitkin seiniä, puuhaavat, tolittavat ja naureskelevat, joku soittelee hanuria, mutta ei koskaan pääse kappaleen loppuun, kun jo aloittaa uutta. Naiset kantavat höyryäviä ruoka-astioita keittiön puolelta näyttämölle, jossa aterioiminen tapahtuu. Ketään talollisen palvelijaa ei näy joukossa, naiset ovat kaikki sahalaisten vaimoja ja tyttäriä tai sitten muualta kulkeutuneita.
Työväenmarssi kajahtaa. Miesten epäsointuisat, järeät äänet sekaantuvat naisten enemmän tai vähemmän kirkuviin sopraanoihin, mutta ensi innostus on laskeutunut ja mieliala pysyy auttamattomasti lamassa. Ilma on sakea ja lamput kiiluvat kuin jostakin verkon takaa.
Jotkut ryssät pistävät pieneksi tanssiksi, laskevat ujostelematta ja asiallisina kätensä naisten vyötäisille ja pyörähtävät näyttämön edessä. Naiset ovat raukean ja autuaan näköisiä. Silloin Jaskan ellottava tunne kasvaa ja hän tekee mielessään äkkinäisen päätöksen: noiden kanssa ei millekään.
Jollakin tavoin tuntee hän itsensä orvoksi ja yksinäiseksi tässä ympäristössä. Täällä ei ole ketään hänen parhaita tovereitaan, vain itsetietoisia sahalaisia ja ylpeitä asemalaisia, jotka toisinaan luovat hiukan ivallisia katseita renkiin. Renki, — renki ei ole luokkatietoinen työläinen, renki on jotakin manttaalipösön ja työmiehen väliltä, joku sellainen, johon ei luokkatietoinen voi oikein luottaa, sillä renki on ympäristössään imenyt liiaksi manttaalihenkeä ja -katsantotapaa itseensä.
Nyt Reenin Mikko nousee puhumaan.