— Toverit ja te, venäläiset veljemme, aloittaa hän. Taistelu on alkanut, porvariston kahdestoista hetki on lyönyt ja turhaan hiovat lahtarit aseitaan…
Jaska kuuntelee puhetta kuin läpi unen eikä monikaan sana ennä hänen korviinsa. »Venäläiset veljemme” – Riikan sulhaset ja muut. Ja mitä ovat porvarit hänelle tehneet? Eihän häneltä ole mitään puuttunut, talolliset ja heidän poikansa ovat kohdelleet häntä yhdenvertaisena, häntä, niinkuin kaikkia muitakin. Eivät ole läheskään niin ylpeitä kuin asemalaiset aatteensa kanssa. Lampimäki oli kyllä kantanut niskasta hänet navetan kokille, mutta olihan se kerran tyyrännyt nimismiehenkin portaita alas. Hän, Jaska, oli ollut päissään niinkuin nimismieskin, samanveroisia, nimismies ja hän. Sitten Lampimäki oli ruvennut katsomaan hänen etuaan siinä Riikankin asiassa, luvannut, että kyllä te elämään tulette, jos vika on Jaskassa. Mutta eipä ollut, — ryssässä oli vika. Kun Lampimäki nyt illalla taas heitti hänet ovesta ulos, niin eiköhän siinäkin ollut oikeutusta? Mennä nyt ase kädessä häristelemään toisen asuntoon ja ruveta vaatimaan ruokaa, vaikka tietää, että vähän ajan kuluttua rupeaa sotimaan ruuan antajaa vastaan.
Mitenkä hän, Jaska, oli tähän sakkiin oikein tullut? Ensi kerran oli tullut Eilolan Toivon kanssa vähän hönässä ja sitten tullut toisenkin kerran ja kolmannen. Niin se sitten oli käynyt.
Kun Jaska näitä aprikoitsi mielessään huomasi hän senkin, ettei häntä millään tavalla kohdeltu täällä toverina, vaan oppipoikana, jota pidettiin miesten joukossa niinkuin puolittain armosta. Ja sitten nuo ryssät, nuo iankaikkisen vaivatut "venäläiset veljet", jotka tunkivat joka paikkaan niinkuin syöpäläiset ja joiden veljellisistä töistä oli lehdissä saatu lukea koko viime syksy ja kulunut talvi.
Ei, totisesti. Ryssien sakkiin hän ei halunnut kuulua, vaan pikemminkin siihen, joka antoi heitä selkään. Se on sittenkin paljon reilumpaa.
— Sitäkö ne noista ryssistä venyttävät perässään, sanoo hän ajatuksissaan vierustoverilleen.
— Sitä minäkin, vastaa toveri, Eilolan Iivari. Kun olisi kaveri, niin pois lähtisin.
Jaska tajuaa syvästi, että jos hän nyt jättää kiväärinsä oven pieleen ja menee tiehensä, ei häntä kukaan tule kaipaamaan. Hän on vain talollisen renki niinkuin Eilolan Toivo ja Iivarikin, eivätkä sellaiset ole luokkatietoisia työläisiä.
— Lähdetään hiivattiin ryssien joukosta, sanoo hän hetken kuluttua.
Kukaan ei estä heidän lähtöään. Reenin Mikko pitää vielä puhetta ja pihalla käy kihinä ja kuhina. Siellä on Riikakin maha pystyssä.