Hilja, joka oli erikoisesti kiinnittänyt huomiota tähän puoleen, muistelee hengästyneenä Sarkan Nikolain tanssitaitoa ja jatkaa innostuneena:
"Siltä pojalta se lähti askel kuin luonnosta vaan. Muistatteko, tytöt! Eikä kukaan ollut opettanut, niin se itse sanoi. Se on niinkuin veressä, sanoi. Ei sitä olisi uskonut, niin kulki aina kuin mörökölli…"
"Anna olla, että mörökölli, mutta hemaiseva nähtävyys se oli sinustakin."
"Ja siitä sitten. Se on menneentalvista lunta."
Tyttö olisi kernaasti nähnyt, että häntä olisi puhuttu Nikolaihin, mutta ne toiveet olivat rauenneet, ja vaikka silmät loistivat, pääsi häneltä huokaus.
"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.
"Eikä taida tulla takaisin. Mutta mikä sen sai lähtemään?"
Sitäpä juuri ei kukaan tiennyt. Kulkuriveri, kyllästyminen, mikä tahansa. Turhaa on koettaa arvailla.
Mutta nyt emäntäpiika näkee velvollisuudekseen tarttua asiaan. Hän onkin tässä suotta kuunnellut toisten rupatteluja, sillä hänellä ovat olleet silmät auki. Hän on ensinnäkin nähnyt isännän olevan varhain liikkeessä, toiseksi hän tietää, että isännällä on Helmin kanssa ollut kahdenkeskinen keskustelu ja kolmanneksi ovat Helmin silmät olleet itkettyneen näköiset ja kasvot kalpeat. Hän vilkuilee varovaisuuden vuoksi ympärilleen ja lähestyy sitten muita.
"Sanokaa minun sanoneeni", puhelee hän vakuuttavasti, vaikka puoleksi kuiskaamalla, "Helmiä se katseli liian pitkään ja siksi se sai lähteä."