Päivän Helmi kulkee kuin unessa eikä saa käydyksi katsomassa äitiään, joka koko päiväksi jää vuoteeseen. Hän tietää, ettei isä ole äidille asiasta puhunut, ja tietää myöskin, että jos isä sen tekisi, seuraisi siitä kohtaus, johon kuuluisi itkua, voivotusta ja viimein kovia sanoja. Äiti oli tosin sairaalloinen, mutta hänellä olivat silmät auki ja hän oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Ja äiti oli kylläkin harras ja uskonnollinen, mutta Helmi tiesi, ettei se estänyt häntä epäluulolla katselemasta ihmisiä, jotka olivat alapuolella talollissäädyn ja sen lisäksi vielä köyhiä.
Niin kuluu tämä päivä kuin unta nähden. Vaikka vain yksi väestä on mennyt pois, yksi, joka muutenkaan ei pitänyt ääntä itsestään, tuntuu sittenkin kuin talossa olisi tullut hiljaisempaa hänen jälkeensä. Mutta siltä kai tuntuu aina.
Helmi ajattelee poislähtenyttä Nikolaita ja hänen tuskaansa sekaantuu jotakin riemullista, josta hän ei tiedä, mistä se johtuu. Olkoon vain, että Nikolai on työmies ja köyhä, mutta se osaa tehdä ja tekee työtä ja se tulee sitten häntä hakemaan. Samalla kuin Helmi odottaa iltaa ja yksinäisyyttä, hän sitä vähin pelkääkin.
Pitkältäkin tuntuvan päivän, yksitoikkoisuudessaan rikkaan, täytyy perältäkin vaihtua illaksi. Pitkin päivää on väki työn lomassa aprikoinut Sarkan Nikolain äkillistä poislähtemistä. Nyt kun työn jälkeen kokoonnutaan tupaan käy arvaileminen ja aprikointi perusteellisemmaksi.
"Ellei hyvinkään viihtynyt", sanoo joku rengeistä. "Ne sellaiset kulkijaimet, mene ja sano, niistä ei koskaan tiedä, milloin tulevat lähtöpäälle."
Rieti, joka on ollut talossa kolmisenkymmentä vuotta ja jota vaivaa ainainen tupakka-yskä ja äänenkäheys, sylkäisee ja ottaa puhevuoron.
"Ei tämä tyytymätön ollut", virkkoi hän, "kyllä ihmisen naamastakin näkee, milloin hän on tyytymätön. Vaan ei tämän naama sellaiselta näyttänyt. Ja hyvä työmies."
Ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi sanoilleen hän sytytti uuden tupakan, nyökäytti muutaman kerran päätään ja hoki:
"Hyvä työmies se oli, hyvä."
"Ja sellainen tanssija!"