Värit Saaren isännän kasvoilla vaihtuvat ja hän pysähtyy kulussaan.
"Niin", sanoi hän vihdoin, "en minä tahdo syöstä sinua onnettomuuteen. Minun puolestani tee, miten parhaaksi näet: rakkaushan on luotu kärsimään."
Puhuminen ei ole Saaren Juhanin vahvimpia puolia ja tälle aamulle sitä on tullut enemmän kuin tavallisesti kuukaudessa. Hän hiukan häpeää itsekin sanavuolauttaan, mutta toiselta puolen hän toivoo, että olisi edes tyttärensä kanssa puhellut aikaisemmin ja useammin.
"Voi tyttö-parka, ellei sinun vaan jo ole käynyt huonosti", pääsee häneltä.
Eikä hän odota edes vastausta, vaan menee ovea kohden. Mutta kun hän jo laskee kätensä lukon kahvaan, kysyy hän päätään kääntämättä:
"Tahdotko sinä, että minä puhun äidillesi?"
"Ei", vastaa Helmi hätäisesti, "ei vielä."
"No ei sitten."
Ovi painuu kiinni ja Helmi vaipuu itkuun. Vasta nyt hän huomaa, kuinka lähellä tuo yössä vanhentunut vanhus häntä oli ja kuinka hän häntä rakasti.