Ensi kerran vuosikymmeniin kuulee Saaren isäntä tämän sanan tässä yhteydessä ja hän pysähtyy miettimään. Niin, sellaista kai se oli, se maallinen rakkaus, ja tästä hän johtuu ajattelemaan omaa, jo kauan sitten mennyttä nuoruuttaan ja sen eri vaiheita. Ei, ei voinut hänkään väittää, että hänen omatuntonsa siihen aikaan niin puhdas ja klaari oli ollut, joskin hän myöhemmin oli tullut uskovaiseksi. Se kai, se sen aikainen, oli myöskin ollut yhtä lajia rakkautta. — Ja ne karvaat sanat, jotka hän oli aikonut tyttärelleen sanoa, jäivät sanomatta.
"Oliko se nyt sitten mukamas oikeata rakkautta", kysyi hän tylysti, "vai oliko se vain kiimaa?"
Helmi säpsähtää, punastuu ja luo katseensa maahan, hän ei ollut koskaan ajatellut, että isä osaisi tehdä tällaisia kysymyksiä. Mutta Saaren Juhani ei vastausta odottanutkaan.
"Olipa tuo kumpaa tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisihän sinun älytä, että mikä ei käy, se ei käy. Uppo-outo mies tulee taloon. Emme tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee, suihkeita vain kuulemme kaikenlaisia. Ja tämä alkaa viettää öitä vieressäsi, ellei jo muutenkin…"
Saaren Juhanin ohimosuonet pullistuvat taas, mutta hän vaikenee hetkisen, hillitsee itsensä ja jatkaa:
"Vaikkenhän minä mikään ihmisten sortteeraaja ole. Paikallaan-asuja tai kulkijain, tilallinen tai tilaton, rikas tai köyhä, — yhtä hyviä saattavat silti olla. En minä kiellä, etteikö tämä näyttänyt siivolta mieheltä, ja hyvä työmies se ainakin oli. Mutta sittenkin… me, vanhemmat ja talo, merkitsemme myöskin jotakin. Minkälaiset puheet teillä viimeksi oli?"
"Me rakastamme toisiamme."
Jo kolmannen kerran sama asia. Saaren Juhani naurahti.
"Sinua rakastaisi, niinkuin sanot, niin moni muukin — tavaran tähden."
"Se lupasi hakea vakinaisen työpaikan, laittaa kodin kuntoon ja tulla minua sitten hakemaan, ellen itse mene."