Viimein Saaren Juhani kääntyy päin tytärtänsä.
"No", sanoo hän, "mitä sinulla oikein on sanomista?"
Hän ei oikein ole itsekään selvillä siitä, miten aloittaisi, mutta piinallinen ja samalla kertaa ellottavan tunteelliselta vaikuttava hiljaisuus on käynyt ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli aikonut kysyä: "Miten sinun asiasi oikein ovat, tyttö", mutta sekin olisi vaikuttanut karkealta ja raa'alta ja ehkäpä se — lopultakin — olisi ollut aiheetontakin. Hän kysyi nyt näin, kuinka kysyi, ja tiesi jo hyvin edeltäpäin, ettei saisi vastausta.
Eikä sitä tulekaan. Helmin katse on tyyni ja kyyneletön, hän puristaa huulensa yhteen ja hypistelee vain vaatteitansa. Miten sellaiseen kysymykseen yhtäkkiä osaisi vastata!
"Kuinka sinä oikein tulit päästäneeksi sen sisälle?" tuli toisen kerran.
Tähän kysymykseen on jo helpompi vastata. Helmi kokoaa kaiken rohkeutensa ja vastaa:
"Minä rakastin häntä!"
Saaren Juhani pysähtyy kulussaan ja luo tyttäreensä pitkän, tuijottavan katseen.
"Että mitä sinä teit?" kysyy hän, aivan kuin ei olisi kuullut oikein tai kuin ei hän olisi uskonut korviaan.
"Rakastin", kuuluu toistamiseen tyynesti ja järkähtämättömästi.