"En minä uskonut, että minun pitäisi näitä askeleita ottaa sinun takiasi eikä miettiä näitä ajatuksia."
Niin on moni muukin vanhin saanut sanoa lapselleen ja Helmi on valmistautunut niitä vastaanottamaan. Nyt ne tulivat. Eikä hänellä ollut mitään vastaamista.
Pitkiä hetkiä kuluu hiljaisuudessa. Helmi yrittää jotakin toimitella, ettei tunnelma kävisi liian raskaaksi, mutta isän katse pakottaa hänet tuon tuostakin pysähtymään. Joskus hän on aikeissa mennä ulos ja sinne jäädä, mutta oivaltaa, että takaisin tuleminen olisi kaksin verroin vaikeampaa.
Tuvan seinäkello lyö kahdeksaa, puolen tunnin kuluttua alkaa ruokakello soida. Emäntäpiika pistäytyy sisällä, katselee hiukan keittopataa ja menee sitten taas pihalle, jolla meijeriin lähtevät rattaat kolisevat. Siitä on nyt vain muuan tunti kulunut, kun Nikolai pantiin lähtemään, mutta Helmistä tuntuu siltä, kuin olisivat siitä iät ja ajat kuluneet ja kuin edessä olisi jokin aivan uusi ajanjakso uusine huolineen, vieläpä uusine aurinkoineenkin. Hänen mielialansa käy tyyneksi ja rauhalliseksi, niinkuin monien ihmisten käy uuden päivän tullessa.
Mutta tilapäisestä mielenvireestään hän havahtuu hyvinkin pian. Ensimmäinen renki tulee sisään. Silloin Saaren Juhani nousee, menee porstuaa kohden ja viittaa Helmiä seuraamaan jälessään. Liikettä täynnä oleva tupa, jonne kuka hyvänsä ja milloin tahansa saattaa tulla, ei olekaan oikea paikka perheen keskinäisiä selvittelyjä varten.
III
Sana rakkaus, mikäli sillä ei ole tekemistä uskonnon ja uskonnollisuuden kanssa, ei oikein sopeudu käytettäväksi vankan talonpoikaistalon jykevien seinien sisäpuolella. Siinä ja sen johdannaisissa on jotakin äitelää ja asiallisista asioista syrjässä olevaa, jolla ei ole mitään tekemistä arkisen, toimeliaan elämän kanssa. Riiastellaan aikansa, vähin hyväilläänkin, otetaan pois, vihitään ja sillä hyvä. Elämä on alkanut. Rakkaus, — se on jotakin haihattelua, jota kestää aikansa ja joka ei parhaimmassakaan tapauksessa pääty vallitsevien sääntöjen mukaisesti.
Ja kuitenkin tässä tulee kysymys hiukan siitäkin.
Helmi seuraa isäänsä porstuan läpi. Hän tietää, että tupakamarin läpi ei mennä senvuoksi, että äiti, joka on kivulloinen, saisi vielä jonkun hetken levätä rauhassa. Isä ei siis aio nostaa jyräkkää, niin, eikähän se hänen tapaistaan olekaan. Tekee pitkittä puheitta ja ratkaisevasti sen, minkä tekee. Voi, Nikolai, nyt saisit olla näkemässä, mutta sinä harpot jo, tavarasi selässäsi, kaukana maantiellä.
Saaren Juhani ei istuudu eikä sitä tee Helmikään. Hän pelkää, mutta samalla hänestä tuntuu kuin olisi hän ikävillä vieraisilla. Hän on harvoin käynyt tässä huoneessa, jossa on kylmyyttä ja ummehtuneisuutta eikä hänellä koskaan ole ollut kahdenkeskisiä puhuttavia isän kanssa.