"Sitä Nikun lähtöä tässä mietiskelemme", sanoo emäntäpiika reippaasti. "Puhuttiin, että on siinä kans knuppia, kun sanaa puhumatta painaltaa varmasta ja hyvästä paikasta maantielle."
Juuri tätä on Helmi aavistanutkin, mutta silti hän ei voi estää leukaansa vavahtamasta, ja hän tarvitsee kaikki voimansa, kun hän vastaa:
"Onhan se vähän kummallista. Mutta ellei paikka miellyttänyt, niin emmehän me sille mitään voi."
Sitten hän toivottaa hyvää yötä ja menee aittaansa.
V
Aittaansa tultuaan Helmi sytyttää saman kynttilän, minkä Sarkan Nikolai johonkin aikaan viime yönä oli sammuttanut. Ja samalla hän herahtaa itkuun. Siinä hän, kynttilän lepattaessa, itkee itkemistään eikä itsekään oikein tiedä, mitä itkee. Sillä vaikka Niku onkin lähtenyt, niin häntä vartenhan hän elää ja tekee työtä ja häntä hakemaan hän kerran tulee takaisin. Eikä siihen mene, eikä saakaan mennä, pitkää aikaa.
Tulee takaisin!
Siitä ei ole monta tuntia kulunut kun Helmi oli ajatellut ja kuvitellut, että aika kuluisi vain arkiaskareissa ja odottamisessa. Ei muuta kuin antaa vain päivien kulua ja odottaa. Nyt tuntui aivan toiselta. Tuntuu siltä kuin Nikun lähdöstä olisivat jo iät ja ajat kuluneet ja kuin hän ei koskaan enää tulisi häntä näkemään.
Mitä, tuleeko joku?
Helmi pidättää hengitystään ja kuuntelee. Ei, ulkona vain joku liikkui tai saattoi olla niinkin, että nurkka naksahti. Ulkona panikin jo pieneksi kylmäksi. Missähän asti Niku nyt mahtoi olla menossa ja minnehän hän ensiksi ohjasi kulkunsa.