Kynttilän liekki lepattelee ja luo tummia varjoja huoneen nurkkiin ja esineiden taakse. Ei ole täyttä vuorokauttakaan siitä, kun hän näin istui — ei, makasi, — ja odotti kaikki aistit vireillä, että Nikun hiljaiset, varovaiset askeleet alkaisivat kuulua portailla ja sitten pehmeä, tuttu koputus. Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi Niku aivan lähellä, kuin hän tuossa paikassa ilmestyisi oven taakse ja koputtaisi.
Tämä mielikuva valtaa Helmin niin voimakkaasti, että hän nousee seisomaan, pidättää taas hengitystään ja kuuntelee. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Hän tietää Nikun: vaikka rakkaus käskisikin takaisin, niin rakkauteen liittyvä velvollisuus käskee pois, tekemään työtä ja ansaitsemaan. Sitäpaitsi saattaa isä vartioida.
Vaan entäpä sitten, vaikka vartioisikin, jos nyt ylimalkaan sitä tekeekään. Ei ainakaan aamulla siltä tuntunut, mutta eihän tiedä, mitä hän itsekseen ajattelee. Kun Niku tulee, niin hän, Helmi, on valmis lähtemään.
Ja nyt hän alkaa kuvitella, millaista heillä tulisi olemaan. Se lähteminen olisi tietystikin sellaista kuin olisi ja ehkä siinä olisi vihaa ja halveksimista, jos itkuakin. Mutta se on asia, josta ei minnekään päästä. Pientähän heillä tietenkin tulisi olemaan ja ihan köyhää ja ahdasta, aivan toista kuin täällä Saaressa, mutta mitä siitä, kun vain eletään ja rakkaus säilyy. Aikahan sen kaiken sitten tasoittaisi. Ellei tasoittaisi, niin syy ei ainakaan olisi heissä. Niku kulkisi työssä ja iltaisin Helmi odottaisi häntä kotiin pöytä katettuna. Ja sitten… Helmi hurmaantuu omista mielikuvistaan ja pitkät ajat hän istuu huomaamatta ajan kulumista, kuvitellen ja mielessänsä rakennellen.
Vaan äkkiä hän muistaa, mitä lääkäri oli sanonut ja oman tilansa. Raskaana! Hyvä Jumala, ennättääkö Nikolai niin pian saada kaikkea valmiiksi. Siihen ei saa mennä vuotta, ei puoltakaan. Pian tulee se aika, jolloin ihmiset alkavat huomata ja jolloin hän ei voi katsella heitä silmiin.
Helmi heittäytyy suulleen nahkasille ja ratkeaa uudelleen itkuun. Tekikö hän oikein antaessaan Nikun mennä juuri nyt? Eikö olisi ollut verrattomasti parempi tunnustaa isälle kaikki ja sanoa nöyrästi ja rehellisesti, että niin ovat asiat. Antakaa minun mennä hänen kanssaan, niin pääsette samalla kertaa hänestä, minusta ja häpeästä. Siinä tapauksessa hän nyt olisi Nikun kanssa matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden, he olisivat vain kahden, mutta se olisi sittenkin turvallisempaa. Kylmyyskin tuntuisi lämpimältä.
Jos tapahtuisi, että Niku tapaisi toisia tiensä varrella ja kokonaan unohtaisi hänet. Voisihan se olla mahdollista, kun lähtö oli sellainen ja isä oli sanonut, että hän nyt näkee Nikun ja Niku hänet viimeisen kerran. Miksei, — Niku voisi hyvinkin pitää rakkauttansa toivottomana ja koettaisi unohtaa, luullen hänen tekevän samoin.
Helmi nostaa päänsä. Häntä jäähdyttää ja kammottaa tämä ajatus. Mutta hän karkottaa sen pian. Kävi miten tahansa, Niku tulee kyllä oikealla aikaa takaisin. Eikö hän ollut melkein viimeisiksi sanoikseen lausunut: "Me panemme sille nimeksi Nikolai".
Tämä tuo taas Helmin mieleen varmuuden ja turvallisuuden tunteen, hän alkaa kuvitella ja suunnitella ja mieli käy lämpimäksi ja toivorikkaaksi.
Kynttilä alkaa palaa yhä isommalla liekillä, alkaa jo tehdä loppuaan. Äkillisen päähänpiston valtaamana Helmi etsi uuden kynttilän, sytytti sen ja sammutti äskeisen, kätkien sen arkkuunsa. Se sai hyvin jäädä jälelle, miksi hän sen polttaisi olemattomiin? Olihan se valaissut viimeisenä yönä, minkä Nikolai oli ollut hänen luonaan. Hän pitäisi sitä muistona, ottaisi joskus esiin ja katselisi.