Tähän ei Saaren Juhani vastaa mitään, puristaa vain huulensa yhteen ja on niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Mutta Helmi ei voi olla naurahtamatta.
"Ei se siltä ollut", sanoo hän. "Ei olisi vielä ehtinytkään."
"Eikä tarvitse ehtiäkään", vastaa isä yksikantaan.
Nyt ei Helmi enää vastaa mitään. Mikä ei häviä, se ei häviä kirjeitten polttamisella. Hän on varma siitä, että hän aikoinaan, kaikesta huolimatta, saa tietoja Nikolailta. Ja hän malttaa niitä kyllä odotellakin. Kun hän tarkemmin ajattelee, niin hän nauttiikin siitä, että saa kärsiä Nikun tähden.
* * * * *
Päivät kuluvat verkalleen ja toistensa kaltaisina. Syksy vain käy yhä kylmemmäksi ja päivät pimeämmiksi. Ja muutamana aamuna on pöydällä kirje Nikulta. Ei se ole pituudella eikä monisanaisuudella pilattu. Hän ilmoittaa vain, että hän pitkän etsimisen jälkeen viimeinkin on saanut pysyväistä työtä. Kyllä se nyt alkaa luistaa, niin ettei Helmin tarvitse ollenkaan olla huolissaan, vaan ilmoittaa, jos jotakin erikoisempaa tapahtuu.
Helmi hytkähtää ilosta. Päivä ei tahdo kulua mitenkään, hän odottaa vain iltaa päästäkseen kirjoittamaan. Aitassa on kylmä ja ulkona käy viima, mutta Helmi ei sitä huomaa. Hän kirjoittaa, millaista kotona oli Nikolain lähdettyä. "Ei sinun sitä pelätä tarvitse, että minua huonosti kohdellaan. Totinen ja surullinen isä kyllä oli, mutta sehän on luonnollistakin. Toimitan askareeni kuten ennenkin ja ajattelen sinua. Äiti, jota kuitenkin on eniten pelättävä, on siitä alkaen taas ollut melkein kokonaan vuoteen omana, mutta isä ei ole hänelle puhunut koko asiasta mitään."
Tähän mennessä oli siis kaikki hyvin. Mutta Helmi jatkaa, että Nikolain piti kaikesta huolimatta pitää kiirettä, sillä aika kului päivä päivältä ja pian tulisi se aika, jolloin ihmiset alkaisivat häntä katsella. Kuinka hänen silloin kävisi?
Päästyään tähän kohtaan Helmi pysähtyy. Kyyneleet tulevat silmiin ja häntä rupeaa värisyttämään, kun hän ajattelee sitä mahdollisuuttakin, että kaikki tulisi ilmi. Ihmiset häntä katselisivat, kylillä puhuttaisiin Saaren tyttärestä ja Saaren entisestä rengistä, isä vanhenisi silmissä ja äiti ehkä kuolisi häpeästä. Vaan vaikka Helmi miten päin ajattelee, ei hän saata katua mennyttä eikä myöskään syyttää Nikua. Molempien oli syy ja yhdessä ovat seuraukset kestettävät. Mutta miten on, mahtaneeko Niku ehtiä!
Hän ajattelee jo, että hänen ehkä olisi paras koota välttämättömät ja painua taipaleelle, paras tehdä se nyt heti, ajoissa, kun hänellä on Nikun osoitekin selvillä. Mutta lopultakin hän malttaa mielensä, — eihän tässä vielä mitään hätää ole, jos sellainen tulee, niin ehtiihän vielä sittenkin huomaamatta lähteä.