Hän lopettaa kirjeensä vain yhdellä sanalla: "Joudu".
* * * * *
Mutta aamulla ovat tuska ja epävarmuus hänet jättäneet ja vaikka kasvot ovatkin kalpeat, on katse kirkas ja tyyni. Hän on nähnyt Nikun pellolla ja niityllä, hän on nähnyt Nikun kaikissa töissä, mitä talossa esiintyy, ja tietää, että Niku osaa raataa. Siellä kaupungissa hän tekee päivät öiksi ja yöt päiviksi, on aina liikkeessä. Helmi ei tiedä, mitä lajia työtä Niku siellä tekee, mutta hän on näkevinään, kuinka hänen poskilihaksensa pingoittuvat, kasvot käyvät uurastamisesta kalpeiksi ja totisiksi ja ruskeista silmistä leimahtaa tuo tuttu, samalla kertaa villi ja tarmoa osoittava välähdys. Sillä Niku tietää, että hänen nyt on oltava toimessa kahden, pian kolmen, edestä.
"Suotta, suotta et raada Nikolai", ajattelee Helmi ja tekee päätöksen, että hänestä tulee hyvä vaimo. Sillä puutteessa ja ahdistuksessakin saattaa olla onnellinen kun vain omatunto on hyvä. Miksikä heidän sitten pitäisi olla puutteessa, — osaahan Niku toki työn tekemisen taidon.
Äkkiä hän sitten kohtaa isänsä.
Saaren Juhani ei katso tytärtään silmiin kysyessään:
"Mitäs se nyt kirjoitti?"
"Kuka?" kysyy Helmi vältellen.
Mutta Saaren Juhani ei mahdu sanomaan Nikolain nimeä.
"Kyllä tiedät, kuka", sanoo hän vain.