"Kertoo olevansa työssä", vastaa Helmi yksinkertaisesti.
Saaren Juhanin kasvot eivät ilmaise sitä eivätkä tätä ja silmät katsovat edelleenkin tyttären sivu.
"Ja sinä vastasit?" kysyy hän taas, muttei odotakaan vastausta, vaan kääntyy melkein selin mennäkseen ulos. Hän ottaa jo askeleen ovea kohden, mutta pysähtyy ja sanoo, kääntymättä tyttäreensä päinkään, puoliääneen:
"Heittäisin minä jo sinuna, Helmi, vaivaamasta itseäni niillä ajatuksilla. Huomaat itsekin ajan kuluessa, että parempi olisi ollut, jos olisit tehnyt sen ajoissa."
Ja Helmi huomaa, että enemmän kuin tuskastumista ja vihaa on isän äänessä surua. Mutta isä, — hänhän ei tiedäkään kaikkea.
VII
Lunta on jo muutaman kerran satanut, mutta pysyväiseksi se ei vielä ole jäänyt. Yöt saattavat olla hyvinkin kylmät ja aamuisin on ilma sininen ja maa yltyleensä kuurassa. Väki ei ole odottanut vapaaviikkoa, vaan on jo aikaa sitten muuttanut sisälle nukkumaan. Helmi vain yhä viettää yöt aitassaan.
"Eikö sinua jo ala kylmä vaivata?" kysytään.
"Mitä vielä."
"Saat pian kuoleman taudin."