Ei, Helmi ei rupea katselemaan eikä ajattelemaan enempää. Hän on väsynyt ja tahtoo nukkumaan. Niku kyllä tekee työtä ja ajattelee hänenkin puolestaan.
Helmi aikoo laskea peilin paikalleen, mutta liike jää puolitiehen ja hengitys salpautuu. Tuntuu kuin joku olisi ajanut latotietä hevosella lähistölle ja parhaillaan sitä kiinnittäisi. Taivaan vallat, ei suinkaan se vaan ole…!
Askelet lähenevät aittaa, raskaat, varmaat askelet. Nyt ne nousevat portaita ja tulija tuntuu hiukan empivän. Helmin sydän alkaa kiivaasti lyödä ja vaistomaisesti hän sammuttaa kynttilän. Ei, se ei voi olla mahdollista, juuri tänäänhän hän viimeksi sai kirjeen Nikulta.
Silloin kuuluvat ensimmäiset koputukset.
Helmi nousee puoliväliin seisomaan eikä uskalla hengittää.
Koputukset uudistuvat. Ei, tuolla tavoin ei Nikolai koputtaisi.
Nyt Helmi jo hengittää ja istuutuu vuoteensa laidalle. Tuota ei hänelle juuri ole tapahtunut, — mutta kolkutelkoon nyt aikansa, kylläpähän lähtee. Ja aivan välinpitämättömänä hän kuuntelee yhä uudistuvia ja alati kovenevia lyöntejä. Mutta toinen ei tunnu hellittävän.
"Heretkää jo!" tiuskaisee Helmi vihdoin. "Kuka te olette ja mitä te haette?"
"Onko se Helmi?" kuuluu hiljainen, pehmeä ääni oven takaa. "Avaa toki."
Helmi koettaa tuntea ääntä, ei muistu mieleen. Nyt hän jo suutahtaa.