"Oletteko te hullu!" sanoo hän kärsimättömästi. "Laittautukaa tiehenne sieltä. Se on viisainta ja itsellenne parasta."
"Älä nyt suutu", kuuluu taas pehmeä, hyväntahtoinen ääni. "Minä se vain olen, Heikki."
"Mikä ihmeen Heikki. Paras kun nyt lähdette tai… minä… minä haen isän."
"Kuule nyt… älä nyt. Suontaan Heikki minä olen."
"Suontaan Heikki! Herranen aika, mitä asioita sinulla on minulle tähän aikaan? Mikset pysy kauniisti kotonasi."
"Avaa nyt ovi ja anna kun vähän selitän."
"En avaa enkä rupea kuuntelemaan selityksiäsi. Kulje päivällä, niinkuin kunnon ihmisten sopii."
Näin hän sanoo. "Kulje niinkuin kunnon ihmisten sopii!" Helmiä melkein puistattaa, kun hän kuulee korkealta tulevat sanansa. Jos kukaan oli kunnon ihminen, niin ainakin tuo tuolla oven takana. Helmin mieleen tulee vilpitön, karkeatekoinen nuorukainen, joka tekee työtä kuin mies ja tanssii kuin mies. Hän on sen kanssa yhdessä käynyt koulua ja hänen kanssaan tanssinut ensimmäisen julkisen tanssinsa, ja myöhemmin häntä oli paljon kiusattu Heikkiin. Miksei se olisi sopinutkin. Jos Saaren ainoa tytär oli rikas, oli Suontaan poika, jos mahdollista, vielä rikkaampi. Kaksi yhtä hyvää. Kuin välähdyksenä tulee Helmin mieleen, että hänen vanhempansa aina olivat erityisen merkityksellisesti ja kunnioituksella puhuneet Suontaan väestä. Nyt tuo Heikki seisoo hänen ovensa takana. Siitä on aikoja, kun hän viimeksi on Heikin tavannut, eikä hän löydä hänestä varmaa mielikuvaa: siinä on jotakin samalla kertaa melkein naurettavan yksinkertaista, mutta rehellistä, luotettavaa ja oman arvonsa tuntevaa. Hänen suuttumuksensa unohtuu melkein kokonaan.
"Kuule nyt, Heikki", sanoo hän vakavasti ja menee oven luo, "etkö sinä ymmärrä, että minun maineeni kärsii, kun sinä tulet tuolla tavalla."
Hän sanoo sanansa aivan kylmästi ja kuin ulkopuolelta itseään.