"Me alamme jo isäsi kanssa tulla vanhoiksi. Mutta me näkisimme mielellämme, kuka tässä meidän jälkemme rupeaa pitämään isännyyttä."
Helmi sävähti tulipunaiseksi. Siinä se nyt sitten oli.
"Tarkoitatteko te", kysyy hän mahdollisimman rauhallisesti, "tarkoitatteko te sitä, että Suontaan Heikistä pitäisi tulla Saaren isäntä?"
"Minä en tiedä. Mutta parempaakaan vävymiestä ei tästä pitäjästä saa."
Helmi ei vastaa mitään.
"Eikähän sinulla ennen ole Heikkiä vastaan mitään ollut", jatkaa äiti lempeästi, melkeinpä tuttavallisesti.
"Mutta, äiti hyvä, eihän hän ole minua pyytänytkään."
"Jos kohta. Vaan hän voi sen tehdä. Me emme ole isäsi kanssa pitkä-ikäisiä. En ainakaan minä. Ja minä tahtoisin, että lähdettyämme olet turvassa."
"Ihmisen elämä ja kuolema ovat Luojan käsissä ja minun vastaisuuteni myöskin."
Näinkö hän puhuu äidilleen. Onko hän enää sama Helmi kuin muutamia kuukausia sitten! Eikö olisi paras sanoa suora totuus, — tuli, mitä tuli. Mutta hän ei uskalla eikä voi, ei nyt ainakaan. Ah, kunpa hän saisikin ne voimat.