Emäntäpiikakin on siinä välissä noussut vuoteeltaan, käynyt aitoissa karhaamassa muita hereille ja pannut kahvipannun tulelle. Hän katselee kummissaan isäntää, joka on siinä tuntikausia istunut tuvan sivupenkillä, muttei puhu mitään. Mitäpä hänellä olisikaan isännälle sanomista.
Väki alkaa yksitellen lappautua sisälle, mutta Helmiä ei kuulu.
"Tulee viimmeisenä niinkuin aina muulloinkin", ajattelee Saaren Juhani.
"Niin oikein, niin oikein. Väki ei saa mitään huomata."
Ja hän istuu siinä yhä ja sytyttää jo sikarinkin.
"Kun ei Nikua vielä kuulu", sanoo emäntäpiika kaataessaan kahvia kuppeihin.
Saaren Juhani otti sikarin hampaistaan.
"Ei", pääsi häneltä, "se lähti jo illalla. Tuli äkkiä sille tuulelle."
"Vai tuli! Kun ei se meille mitään puhunut."
"Hm. Kun ei puhunut, niin ei puhunut. Minkäs minä sille mahdan."
Eikä siitä asiasta sen enempää virkattu. Saaren isäntä imee taas sikariaan. Hän tietää kyllä, että väki kernaastikin tekisi lisäkysymyksiä, mutta se on nyt vain väki ja hänellä on muutakin ajattelemista.