"Kyllä tekin keksitte", tulee hiljaisesti ja — niinkuin emäntäpiiasta tuntuu — yliolkaisesti.
"Jotakinhan sitä keksii! Sitä kun Helmikin muuttui heti sen lähdön jälkeen. Vaikka sanoinhan minä heti väelle, että ei sinnepäinkään."
Saaren tyttären on mahdoton sanoa mitään. Hän antaa toisen puhua ja kuuntelee vain. Eivätkä emäntäpiialta sanomiset lopukaan.
"Vaikka kyllähän Nikussa sen puolesta katselemista olikin", jatkaa hän innokkaasti, "komea mies se oli, työteliäs ja tanu mies kaikin puolin, kyllä sen kelkassa turvassa oli, vaikka ryssän tekoja oli…"
"Mistä sen tiedät?"
"Ei kai se sitä salannut, jos puheeksi tuli. Liian oli reilu mies siihenkin, vaikka joskus vähän kolkonvoittoinen. Mutta sanoin minä toki heti, ettei se Saaren Helmi palkollisiin ja enköpä ollut taaskin oikeassa."
"Olit. Vaikka ihminen kai se on palkollinenkin — niinkuin sinäkin."
"Ihminen, ihminenpä tietenkin. Mutta tässä tapauksessa erikoisesti… ei, sanoin minä heti, että mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Minkä takia se oikein lähti?"
"En tiedä, vastasi Helmi synkästi.
"Mutta kun se isäsi puhutteli Helmiä silloin lähtöaamuna."